Loppu vanhojen kaivelulle

Pidatys siis onnistui ja vauveliini R syntyi ei niin hehkealta tuntuneen ja pitkan synnytyksen jalkeen 6.1. Siita eteenpain elamaa ei olekaan hirveasti tarvinnut suunnitella. Ensin syodaan, sitten royhtaillaan ja jos viela lopuksi nukutaankin, niin kombo alkaa olla aika koossa. Pari kuukautta sellasta aika tasasta ruljanssia siihen alkuun.

R oli 3,5kk, kun lahdettiin nayttaytymaan Atlanttin toiselle puolelle hanen isan suvulle. Matkaa jatkui aina heinakuun puolivaliin saakka. Nyt jalkikateen melkein hirvittaa, kun miettii tota matkaa. Oli se kylla aika pieni, kun auto vei Helsinkiin, lento Madridiin, sielta Méxicoon, mista viela rouheat 12 matkantekoa ennen kuin seuraavan kerran paasi sankyyn nukkumaan. Eika oltu viela edes perilla! Ei ollut kylla nukahtamisvaikeuskia, paitsi tietty R:lla... Saastan yksityiskohdilta matkalla olleesta huudon maarasta. Sen verran kuitenkin, etta ihme, ettei meita heitetty bussista johonkin maantien varteen.

Kuumakin oli. Tuntui hieman epareilulta, etta ensin Suomessa oltiin karvistelty vaan kiltisti melkein koko R:n pienen elaman ajan sisatiloissa huippupakkasten vuoksi. Sitten ollaan Meksikossa, eika taaskaan paivalla voinut liikkua "vapaasti", ellei halunnut polttaa vauvan ihoa palovammoille. Tietysti aurinkorasvaa kaytettiin ja kaikki mahdolliset varotoimet, mutta on ne sateet vaan vahvoja. Punotus alkoi jo nakya pienen iholla, jos kaveli vain pyykkinarulle hakemaan vaatteet.

Meksikossa keskityttiin samaan kuin Suomessakin, eli rauhalliseen kotielamaan siis. Naapurissa oli onneksi innokkaita teinityttoja hoitoapuna, joten mikapas parempi. Sai edes joskus kadet vapaaksi massaa kasvattaneesta "pikku"vauvasta. Muutamalla pienella turistimatkalla kaytiin. Ensin Colimassa muutama yo, myohemmin syntymapaivani aikoihin Pátzcuaro-jarvella. Siella yovyttiin saaressa (Yunuén), missa asukkaita oli vain muutama sata. Saavuttiin illalla eika ainoan majotuslaitoksen ovet olleet edes auki. Ja R:lla loysat housuissa, vahan myos niiden ulkopuolella. Sade uhkailu tulollaan. Mietin, ettei 28-vuotius ollut ehka matkan rehkimisen arvoista.

Isla de Yunuén

Mutta kun ovet omaan mokkeroiseen avautu, niin oli se kylla ihan kiva sitten kuitenkin.

Heinakuussa heitettiin heipat ja tultiin takaisin Suomeen. Taalla oli viela kesa, mutta palttoota ei tarvinnut ulos mennessa. Vihdoin taydellinen keli!

Nyt tulee syksy, R tekee jo muutakin kuin alussa mainitsin. Miksi siis en myos minakin, jotain virikkeita sita tuntuisi tahan kaipaavan. Mukamas koko kotiaityis on alkanut tuntua liian helpolta. Oisko ihan noinkaan...

Loppuvuosi 2009-2010

Meksikosta kotiinpalattuani kaikki asiat oli perinteisesti levallaan.

Helsinkiin piti paasta taas jotenkin muuttamaan, mutta en tietenkaan ollut tehnyt asialle hyvissa ajoin, etukateen mitaan. Syksyhan on pahinta aikaa yrittaa loytaa itselleen koti, kun kaikki uudet opiskelijat kanssa etsii edes jotain soppea, mita kutsua omakseen. Laiskalla voi kuitenkin kayda hullun tuuri. Noin toisena paivanani Suomessa juttelin ystavan kanssa puhelimessa, joka voivotteli, etta tyot Moskovassa odottaisi, mutta kun ei huvita muuttaa ja mitenkohan kalustetun asunnon saisi vuokralle. Mulle heti! Eli niin suuntasin Puistolaan. Syyskuussa perassani sinne seurasi mies P Meksikosta (kuulostaapa salaperaiselta).

Suomessa elama meni taas tuttuihin uomiinsa aika nopeasti. Gradun valmistumisen yrittamista, sahlya, kavereita. Mukavaa arkea. Joskus kaiketi juhlaakin.

P lahti joulukuussa takaisin Meksikoon. Ja tuli taas takaisin Suomeen maaliskuussa (?). Tama vaihe sisaltaa paljon erinaista sekalaista toimintaa ulkomaalaislain viidakossa. Siis kaikkea sellasta kuivaa, mita en edes jaksa erotella tassa. Tai kai olen aika paljon onnistunut unohtamaankin, etta miten kaikki oikein menikaan. Lopputuloksena kuitenkin P sai kesalla oleskeluluvan vuodeksi.

Silloin olinkin jo raskaana. Gradukaan ei ollut viela syntynyt, vaikka tuntui jo painavan jaloissa kovin yliaikaisena. Sain sen kuitenkin "alta pois" ennen muita tulevaisuudessa odottavia synnytystuskia. Aihe ei lakannut missaan vaiheessa kiinnostamasta, mutta kunnianhimo alkoi olla aika harvinainen vieras. Mutta tehtya tuli - hyvamajee!

Syksylla 2010 alkoi hiotuttaa. Kaveri oli palaamassa Moskovasta ja halusi tietysti muuttaa omaan kotiinsa. Mutta kun mitaan muuta, edes hirveeta morskaa, ei meille tuntunut loytyvan. Ei auttanut saannollinen vierailu kaupungin asuntotoimistossa, eika raskauden alleviivaus. Hesarissa joku asuntoheppu samaisesta toimistosta kuitenkin selitti kuinka kampat jaetaan tarveharkinnan mukaan. Just joo, silta musta ei ainakaan tuntunut. Tarve oli kova! Siina sitten jotenkin muotoutui sellainen paatos melkein itsestaan ja pakon edessa, etta muutammekin mun lapsuuden kotiin maalle. Talo oli tyhjillaan, joten talonmiehille olikin kayttoa. Tanne Varsinais-Suomeen tultiin sitten sopivasti kuukausi ennen laskettua aikaa, eli joulukuussa. Pesaa piti rakentaa, mutta vuoden viimeisen kuukauden keskityin pidattamaan vauvaa vuodelle 2011, herailemaan keskella yota ja syomaan uskomattoman maaran maissimuroja. Ja sitten menemaan uudelleen nukkumaan.

tauko

hiljaiselo lienee vahattelya, jos blogiin ei ole tullut yhtakaan uutta kirjoitusta noin kahteen ja puoleen vuoteen. mutta aina voi aloittaa uudelleen!

nyt kunnianhimoisena projektina (saamattomuuteni tuntien) on pikapikaa kertoa, mita tuona aikana on tapahtunut. lupaan olla aika suurpiirteinen.

vuosi 2009:

elokuussa lahdin meksikosta. gradu oli mielestani saanut sille kuuluvan huomion ja laiskotellakin olin kerinnyt. sikainfluenssa vei jonkin verran hyvaa tyoaikaa, mutta ehka se on enemmankin tekosyy. ei se muutama "karanteeniviikko" nyt niin paljon tuntunut. siskon tosin piti juuri kyseisena aikana tulla mun luo kylailemaan. eipa sitten tullut, kun koko maa tuntui pistavan oven sappiin. koska hanella oli loma ja lentoliput - eli jonnekin oli mentava - suunnitelma muuttuikin niin, etta tapasimme toukokuussa san franciscossa.

kaunis kaupunki ja kiva loma. mutta tuntui se vaan oudolta olla yhtakkia niin erilaisessa maailmassa. jotenkin ymmarsin, etta kaupunki on ehka aina iso, suurkaupunkikin mahdollisesti, mutta etta siella oli hiljaista! siis ei ristinsielua missaan. nyt, kun asun someron saarentakana voisi nakokulma olla eri...

lomailtuani sikiksesta palasin mexicoon. tuntui mukavalta palata. vaikkei epidemian aikana ollutkaan voinut tehda oikein mitaan tai liikkua missaan, niin en missaan vaiheessa ajatellut, etta haluaisin tai etta tarvitsisi "paeta" suomeen saakka. lentokentalta porhalsin kotiin taksilla. totesin tilanteen normalisoituneen silla aikaa, kun olin kavellyt ylos-alas san franciscon makia. taksin ikkunasta nain valtatien varrella lukemattomia prostituoituja ja taco-karryille oli pitkat jonot. selkeat indikaattorit siis!

elokuussa, kun lensin pois meksikosta tein muutaman paivan pysahdyksen chicagoon. ihan mukavan tuntuinen kaupunki, mutta en tieda. ehka siitakin olisi jonain muuna kertana, toisenlaisessa tilanteessa, saanut enemman irti. valitilassa olemiselta se minusta lahinna tuolloin tuntui. ei suomessa - ei meksikossa. se oli ainoa, mita ymmarsin. kavelin kaupungissa paljon ympariinsa, ja yritin solkata englantia. ei ollut sekaan koskaan tuntunut niin vaikealta. minun suussani olevasta kielesta oli tullut liian hidas ja suuri.

tasta tama pikakelaus lapi historian harmaiden lehtien jatkuu, kun seuraava inspiraatio tulee.