kysymys

yksi kaveri kysyi jokin aika sitten, että eikö noin suomalaisena musta tunnu pahalle täällä nähdä köyhyyttä ja muita ongelmia enemmän kuin olen tottunut suodattamaan lävitseni kotona. Vastasin, että ensimmäisellä kerralla meksikossa tuli tuskasteltua näitten kysymysten kanssa paljon enemmän. Eräällä tavalla silloin myös näki enemmän – tai katsoi tarkemmin. Jokainen näköhavainto meni suuren pyörän läpi omassa tajunnassa, eikä montaakaan juttua pystynyt ohittamaan arkipäiväisellä välinpitämättömyydellä. Toisaalta samalla, kun kaikki ei saa aikaan enää niin suurta tunteiden ja ajatusten peilailua itsensä sisällä, niin paljon saattaa jäädä huomaamatta. Vastasin myös, että osittain koitan olla tiedostaenkin näkemättä ja ajattelematta liikoja. Jos suhtautuisin kaikkeen, minkä ohi päivittäin kävelee sen vaatimalla tarmokkuudella ei täällä oleminen viikkoa pidempää olisi mahdollista.

Kuitenkin tuon kysymyksen jälkeen aloin ajatella, olenko muuttanut itseni liiankin sokeaksi tai välinpitämättömäksi. Sen jälkeen olen kuullut ja tuntenut ympäristöni voimakkaammin, ja uskon, että helpompaa on, kun ainakin jonkin verran käpertyy itsensä kanssa omiin mietteisiin, kun matkustaa läpi kaupungin. Vastatessani olin myös unohtanut yöllisen todellisuuden, joka alkaa pikkuhiljaa pimeän tullessa. Ei tunnu missään, koska päätin ettei tunnu -asenteen ylläpitäminen on huomattavasti vaikeampaa, kun yhtäkkiä metrossa tuntee pienen pehmeän käden asettavan jotain polvelle. Työläinen on ehtinyt vaunussa jo pitkälle, kun huomaan, että polvelle on laitettu pieni sarjakuvatarra. Se pysyy enää juuri ja juuri kiinni, niin monien vaatteista se on jo kerännyt roskaa taakseen. Pian pieni metrokauppias palaa ja kerää tarrat pois, ellei sitä halua lunastaa itselleen itse määrittelemällä hinnalla. Koko toimitus tapahtuu lähes ahdistavassa hiljaisuudessa ilman kaupusteluun normaalistu kuuluvaa huutoa ja helppoheikkimäistä puherytmiä.

Eräällä kerralla taas olin palaamassa kotiin ja istuin pikkubussissa odottamassa sen lähtöä. Toivon sen hetken koittavan pian, koska paikallaan ollessamme avoinaisista ikkunoista kuului koko ajan hiljainen laulu. En edes kuullut sanoja, jotka ehtivät toistua useasti ennen kuin lähdettiin. Siitä huolimatta pienen laulunpätkän henkäily pimeällä metroasemalla meinasi olla liikaa. Esittäjä oli keski-ikäinen mies, joka istui laitureille vievien rappujen päässä kylmässä maassa polvillaan silmät kiinni. Onneksi bussini lähti. Pääsin pakoon kotoiseen coloniaani keskiluokkaisesti haukkuvien koirien ja poliisien valvomien autoparkkien luo, missä kolmesta peitosta huolimatta joskus paleltaa öisin.

kolme meksikolaista

Olen viimisen kahden viikon aikana liikkunut aika monessa erilaisessa méxicossa. En tiedä vielä, mikä niistä on eniten oma. Kuitenkin erot kunkin omassa kaupungissa on isoja. Yksi ei mene mielellään edes taksilla toisen kotikontujen läpi. Yhdelle taas 300 000 opiskelijan yliopisto on jonkinlainen kotipaikka. Ennen kuin voin kertoa, mikä on saaran méxico, niin pitänee viettää täällä enemmän kuin kaksi viikkoa. Tässä kuitenkin tarinat kolmen kaverini kolmesta meksikosta.

Tapaus A:
Tälle kaverille kaupungissa ei ole alueita, jonne ei voisi mennä. Toisissa liikkuessa vaan pitää katsella vähän enemmän ympärilleen kuin joissakin muissa. Koska hän on syntynyt ja kasvanut ei niin hirveän hyvillä alueilla on katuviisauskin kasvanut, ja joko kaveri tunnistaa varkaat kasvoilta jo kaukaa, joillekin jopa moikataan. Myös mahdollisten pahantekijöiden haistaminen lisäaistilla on hyvin kehittynyt. Vaikka kaverille koko kaupunki on oma, tuntuu kuitenkin, että eniten kotonaan hän on kotikonnuilla, missä mafia ei ole vieras, vaan asukas. Lukio on jäänyt kesken, toki jatkaminen olisi hänen omasta mielestäänkin hyvä idea, mutta se vaatisi ensimmäiseksi ainakin parempaa rahatilannetta. Sen lisäksi ehkä myös hieman parempaa keskittymiskykyä. mikään kaupunginosa ole täysin vieras. osittain omasta valinnasta ja osittain pakosta – esimerkiksi työpaikkojen takia – elämäntyyli kaupungissa on ollut aika liikkuva. Jos nähdään, niin jo yhden iltapäivän aikana saatetaan käydä monilla erilaisilla alueilla neuroottisen nopeaa vauhtia liikkuen, samalla kun yritän ymmärtää neuroottisen nopeaa puhetta ja puolittaisia slangi-ilmaisuja täynnä olevia lauseita. Yleensä siirtyminen coloniasta toiseen tapahtuu kävellen. Onhan se kuitenkin lopulta kaikkein halvin tapa liikkua. Ruoka löytyy myös kätevästi matkan varrelta, neljä tacoa 1,50e. Se on sopiva hinta päivän ravinnosta, jos päivittäinen palkka on aina hieman epävarma ja omasta aktiivisuudesta kiinni. Kuitenkin hänellä olisi aina suuri halu maksaa munkin osuus. Hyvänä päivänä se voi onnistua, mutta joskus taas metrolippu (0,15e) on kulutuksen ylärajoilla. Muutenkin suhtautuminen naisiin on aika suojeleva. Tien ylittäminen tapahtuu yleensä avusteisesti käsipuolesta vahtimalla, että löydän toisen puolen. Jalkakäytävällä kävelemiseen taas pätee macho-suojelusäännöt, joiden mukaan miehen pitää aina kävellä tien puolella.

Tapaus B:
Bee ei ole paikallisia, mutta asunut kaupungissa jo melkein vuosikymmenen. Jos on viettänyt yhden päivän edellisen henkilön kanssa ja seuraavana päivänä lähtee tämän tapaus B:n mukaan, niin tuntuu kuin olisi vaihtanut vitosvaihteelta ykköselle. Enää ei häsätäkään jokaiseen suuntaan koko aikaa ja täysiä, vaan kävellään hiljaksiin ja jutellaan pikkuisen. Ensin ajattelin, että olen tavannut meksikon hiljaisimman ihmisen, mutta sittemmin tulinkin tulokseen, että muutos rytmissä vaan on niin suuri, että en itsekään oikein tiedä, miten olla. Jos en joudukaan puhumaan päälle tai korottamaan ääntäni, että saisin vastatuksi edes mulle esitettyihin kysymyksiin, niin miten sellaisen meksikolaisen kanssa käyttäydytään? Sitähän melkein joutuu itse keksimään keskustelunaiheita, ja espanjankielinen small talk ei ole vielä spesialiteettini. Varsinkin, kun henkilöllä on hyvä koulutus, kiinnostusta kirjallisuuteen, filosofiaan ja ties mihin, niin ehkä omat sanomiset joutuu tarkempaan puntariin ja vauhti hidastuu ihan itsestään. Hah, oli jopa lukenut sinuhe egyptiläisen, joka mulla on vasta täällä hyllyssä odottamassa. Koulutuksesta huolimatta rahansaanti méxicon työmarkkinoilla on vähän niin ja näin. Joinain päivinä töitä on, mutta seuraava päivä ei ole koskaan varma. Siksi kännykkää pitääkin vahtia siltä varalta, että pomo soittaa, että saa ilmaantua työpaikalle seuraavanakin päivänä. Ruokailu tapahtuu kansanpaikoissa, joissa penkit ei välttämättä ole aina puutarhakalustosta. Lyhyet matkat kävellään, sen jälkeen turvaudutaan joukkoliikenteeseen. Kaikki maksaa omat kulunsa, eikä se ole edes keskustelunaihe. Kotimatkallekin tyttö uskalletaan päästää yksin, vaikka päivä olisi jo kääntymässä iltahämäräksi. Kertoi, että ei mielellään liiku tietyillä keskustan alueilla pimeällä, ellei ole pakko. A-kaveri asuu siellä. Kerran kertoi olleensa kulmilla pimeän tultua, eikä tuntenut tarvetta jäädä sinne pidemmäksi aikaa pyörimään. Itse asuu nuorten ja taiteilijoiden suosiman kaupungonosan liepeillä, mutta kuulemma sen halvimmassa asunnossa.

Tapaus C:
Myös Cee on koko ikänsä asunut méxicossa. Nähtiin samassa kaupunginosassa, missä kaveri B asuu. Henkilöllä on suhteellisen pysyvä työpaikka ja uusimmat tekniset laitteet. Myös matkusteltua on tullut, ulkomaita myöten. Veli asuu Yhdysvalloissa, missä itse C myös oli käynyt kyläilemässä kolme kuukautta. Asiat tuntui elämässä kaikin puolin olevan kohdillansa. Iso asunto hyvällä aluella, missä äiti käy vain joskus. Töihin oli kävelymatka, ja jos kauemmas mieli, niin oma auto jouhevoittaa matkantekoa. Se oli kuulemma tärkeä, etenkin golf-harrastuksen vuoksi, koska pelivetimissä ei voisi mennä julkisiin kulkuneuvoihin herättämättä liikaa huomioita. Sinänsä ihan totta varmaan, mutta olisi nyt voinut keksiä paremman syyn auton omistamiselle... Jos ruokailu ei tapahdu kotona, niin parhaimpana vaihtoehtona pitää Burger Kingiä. Tosin kotoakin varmaan löytyy ihan hyviä sapuskoja, koska kaksi kertaa viikossa siellä käy señora, joka kokkaa useammaksi päiväksi kaappiin ruokia.
Muuten tykkää viettää aikaansa vakavaraisilla alueilla sijaitsevilla plazoilla. Enemmänkin kuvailisin niitä kauppakeskusten sisäpihoiksi. Käytiin yhdellä syömässä ketju-tacopaikassa (neljä tacoa n.4,50e) ja ensimmäistä kertaa täällä ollessani tunsin, etten ollut paikan vaalein ihminen. Olen kuullut meksikolaisista, jotka välttelevät aurinkoa, jotta tarkoin varjeltu vaaleus ei ”pilaantuisi” rusketuksella. Näiden täytyi olla niitä. Aukio oli myös yltä ja alta pelkkää parkkipaikkaa. Siellä jaguaarit ja kiiltävät kaupunkimaasturit oli sievissä riveissä.
Méxicossa on useita yliopistoja, tämä henkilö oli valinnut opiskelupaikkansa sen perusteella, mihin maksukyky riitti. Julkinen yliopisto UNAM, jossa B oli opiskellut maksaa lukukaudessa 0,20 senttiä, mutta sinne C ei halunnut, koska ei pidä opetuksen tyylistä ja ”vallankumouksellisesta ilmapiiristä”. Vaikka myönsi, että joillakin aloilla yliopisto on huipputasoa. Hän meni siis opiskelemaan yksityiseen yliopistoon, jonka lukukausimaksu oli useita tuhansia euroja. Luokkakoko viestinnänryhmässä oli ollut 13.

Vaikka henkilö vaikuttaa oikein älykkäältä ja ystävälliseltä, välillä tuntuu, että itse olen elänyt kaikkina méxicossa vieraileminani kertoina lähempänä meksikolaista todellisuutta. Toisaalta vaan leikin sitä, koska voin valita olla täällä tai lähteä pois, jos siltä tuntuu. Todellisuuksiakin on niin monia kuin vain jaksaa nähdä, kuunnella ja ymmärtää. Esimerkiksi keskustassa C ei käy mielellään lainkaan. Myönnettäköön, se on paikoin aika rähjäinen ja parhaat päivänsä nähnyt. Mutta en silti osaisi ajatella sitä paikkana, jonne en mielelläni menisi. Henkilö piti méxicoa esimerkiksi minulle ulkomaalaisena aivan turvallisena paikkana, koska tiedänhän tietyt alueet, joihin ei kannata mennä. Lista oli osittain yllättävä. Vaikka hän on asunut tässä kaupungissa 25 vuotta, tuntuu, että olen itse lyhyillä käynneilläni jo kokenut laajemmin miljoonakaupungin eri puolia tuttujeni avustuksella.

kotoisia juttuja

Nyt olen löytänyt ensimmäisen huonon puolen asunnosta. Siellä pitää jostain eriskummallisesta syystä siivota aivan äärettömän usein. Eläin terassilla ei ole enää harmiksi, koska päätin ruveta sen kaveriksi. Mutta tää siivoominen, kerkeekö sitä oikeen muuta tekemäänkään? En ymmärrä, mistä moinen voi johtua. Ja olen sentään tottunut asumaan aina jossain kaaoksessa, joten en ihan vähällä alkaisi siivousvälineistöä etsimään. Mutta se tuntuu olevan jossain määrin pakollista tässä asunnossa, jos mielin vielä muutaman kuukauden päästä pystyä hengittämään. Vaikka mulla on tavaraa aivan minimalistisesti, niin jonkin ympärille noin kahdessa päivässä kerääntyy jo suuri pölypilvi. Sen lisäksi kaikkea peittää ohut hiekkakerros. Tai mitä se sitten ikinä onkin. No, toisaalta onneksi tästä minimalistisesta sisustuksesta (ainoa huonekalu on sänky. Eli patja) johtuen lattian harjailu on aika helppoa. Neliöitäkin on korkeintaan vaan kymmenen.

Muutaman päivän sää on ollut sateinen, ja sateitakin on tullut. Tänään pelkäsin kotona ukkosta, koska olin ihan varma, että jos se iskisi jonnekin lähiseuduille, niin mun tietokoneeni lentäisi ensimmäisten joukossa ilmaan. Niin paljoa ei kuitenkaan pelottanut, että olisin viitsinyt irrottaa johdon seinästä. Oli niin hyvä vaihe meneillään, pasianssissa. En ollut aikasempaa ollenkaan huomannut käyttää tällasta työnteon välttelyn muotoa hyödykseni. Mutta nyt kun ei oo nettiä, niin löysin kaikki vanhat hyvät mahjongit ja vapaakentät. Koneeni puolesta pelkäsin lähinnä siksi, kun suomesta saksalaisen insinöörin sunnittelemalla adapterilla ei täällä taaskaan tehnyt mitään. Siihen oli jostain koristeellisuuden halusta lisätty muutama käyttötarkotukseton muoviosa, minkä vuoksi esimerkiksi tietokoneen johtoa ei pystynyt laittamaan sisään. Pohdin hetken, että mistäköhän sitä löytäisi uuden adapterin ja muutamia muita asioita, mitä olin vailla täällä asunnolla. Onneksi lähdin palloilemaan viime viikonloppuna markkinoille, sieltä löytyi monenmoista tarpeellista, mm. adapteri 0,70 sentillä. Se toimii ainakin toistaseksi, mutta heittää aina välillä pientä kipinää ilmoille, kun sen tökkää uudelleen seinään.

Yksi hauskimmista päivistä, tai hetkistä on toistaseksi jollain todella hämärtyneellä tavalla ollut kaupunkiautoilu. Vaikka olen vaan istunut takapenkillä ja pitkästynyt siinä missä muutkin, niin silti. Ei sitä kyllä säännöllisesti kestäisi – tai varsinkaan, jos haluaisi päästä ajoissa johonkin määränpäähän. Nytkin istuttiin noin tunti parin kilometrin matkalla. Sinä aikana viereistä kaistaa meni noin kymmenen metrobussia, jolla matka oisi kestänyt muutaman minuutin. Muutamalla hienommalla edessä menevällä autolla oli etupenkkien edessä pieni valkokangas dvd-elokuvien katsomista varten. Me oltiin vuosimallin -99 kuplassa. Välillä kyllä kuskia alkoi sen verran kyllästyttää, että vetäsi oven reteesti auki ja kävi ulkopuolella venyttelemässä. Tai vähensi tuskanhiessä vaatetta. Ajeluretkellä hymyilytti myös Suomessa jo melkein jokaisessa autossa olevat gps-laitteet. Tai tuli vaan mieleen muuttoreissuni Helsingistä Somerolle. Kun matkalla oli ehkä noin kolme risteystä, niin laite kertoi kiltisti, mihin suuntaan kuuluu kääntyä milloinkin. Täällä risteyksiä oli aika monta, ja kaikilla kolmella cityn alkuperäiskansalaisella oli paljon mielipiteitä siitä, millainen reitti kannattaisi valita ja minne kääntyä siinä vaiheessa, kun ollaan jo keskellä risteystä ja valot vaihtuneet. Mun mielestäni ihmeenkaupalla löydettiin perille, mutta luulen, että muut ei missään vaiheessa tippuneet kartalta. Toki mullakin oli välillä mielipide siitä, minnepäin kannattaisi kääntyä. Varsinkin, kun kaksi ystävällistä kotiinsaattajaa tuijottaa kysyvästi ja pyytää ohjeita suunnita U-käännöksen jälkeen. Pitää ehkä tutustua kotikontuihin vähän paremmin, ettei tarvitse seuraavalla kerralla arvailla niin paljoa, että missä mahdankaan asua.

Hauska sattuma, että toinen kämppiksistäni, Toluca-nimisestä kaupungista kotoisin oleva Vanessa tekee myös parhaillaan meidän gradun vastinetta omaan yliopistoonsa. Toistaseksi tää on tarkottanut yhteistä työnpakoilua ja kävelyä UNAMin (Meksikon tai koko Latinalaisen Amerikan tärkein/arvostetuin yliopisto) alueella. Kirjastossakin käytiin. Lainaamaan en sieltä pysty, mutta jonain päivänä menen sinne vähän pidemmäksi aikaa, koska kirjoja oli seitsemisen kerrosta ja paljon mahdollisesti mulle hyödyllisiä opuksia. Mutta on meidän nyt yhteinen gradu-projekti jo edistynytkin. Ollaan perustettu meidän olohuone/eteiseen gradutoimisto. Vanessa ystävällisesti siirsi oman pöytänsä sinne huoneestaan, että mun ei tarvitse hommata erillistä. Molemmilla on penkit sen vieressä odottamassa ahkeria koululaisia tekemään tutkimustyötä. Myös sattumalta antropologiasta kandiksi valmistunut Vanessa teki silloin tutkielman julkisen tilan käytöstä. Sittemmin pääaine on vaihtunut lingvistiikaksi. Hienoa, että muuallakin opiskelijat tuntuu haahuilevan kaikkien mahdollisten oppiaineiden välillä. Nyt työnalla oleva gradu koskee alkuperäiskansojen kielenkäytön tapoja. Eli missä ja millaisissa tilanteissa puhuvat espanjaa ja koska taas omaa kieltään.

Jos joku innokas lukija ihmettelee, mistä äät ja ööt on yhtäkkiä ilmestyneet, niin kerrottakenoon, että olen siirtynyt kirjottamaan näitä kotona. Edellisen kirjotin alakerrassa olevassa internet-paikassa, mutta omistajien kaksi pikkupoikaa ja niiden kaverit on sen verran äänekästä sakkia, että en osannut keskittyä yhtäkään lausetta kerralla alusta loppuun. Kyseiset pikkuherrat on aina paikalla pelaamassa tietsikalla jotain tappopelejä. Koita siinä sitten ilmaista suomalaisin sanoin meksikon kauneutta, kun 7-vuotiaat lapset huutaa tappokehotuksia tai muita sotahuutoja pelin ryydittämiseksi. Välillä sotaa käydään vähän ruudun ulkopuolellakin.


Ps. Palestiinalaishuivit on ollut taalla viimeisen viikon alessa. Se on musta vahan... huvittavaa. Tai irvokasta, ihan miten vaan.

tieteellisia edistysaskelia

matka oli pitka ja tuskainen, mutta kahdentoistatunnin frankfurt-mexico karvistelyn jalkeen maaranpaa loytyi. koneessa matkan ensimmaisen puoliskon keskityin lahinna olemaan arsyyntynty ja ahdistunut, kun mulle ei naytettykaan niin hyvia elokuvia, kun olin jo ehtinyt toiveajatella. mutta jotenkin heikoimmalla hetkellani kykenin muistamaan, etta hittolainen. olinkin gradumatkalla. kaivoin toistaiseksi suomessa aikaansaamani tekstin repun uumenista ja aloin lukea. sen jalkeen matka menikin nopeasti, koska noin sivulle kahdenksan paastyani alkoi ramasta niin pahasti, etta oli pakko laittaa silmat seuraaviksi neljaksi tunniksi kiinni. otin sen myos todisteena tyoni tieteellisista meriiteista.
taytyy myos todeta, etta kaveri oli lentokentalla vastassa. tama on mainitsemisenarvoista siksi, koska kerkesin joillekin sanoa, etta kyseessa on sen verran meksikolainen tapaus, etta ei voi olla varma muistaako se tulla oikeana paivana ja oikeaan aikaan paikalla. mita viela! tyyppi oli ollut siella puoli tuntia ajoissa. ja mun lento oli kaksi tuntia myohassa. ja olin kylla siina vasymyksen tilassa aika tyytyvainen, etta joku talutti mut taksiin ja neuvoi kuskin perille tulevalle asunnolleni.
paikka jossa asun on todella kiva. ottaen huomioon kaupungin, alue on todella rauhallinen. samasta korttelista loytyy internet, pyykkitupa, muutamia kauppoja, puhelinpuoti, lehtikioski ja muu tarpeellinen. bussi, milla paasee metrolle, mika puolestaan vie keskustaan, menee myos suoraan korttelin edesta. huone on sellaista hoas-tasoa ja kokoa, vuokra vaan on pienempi. parasta on kuitenkin terassi, mika on suurinpiirtein kolme kertaa helsingin yksioni kokoinen. siella tosin asuu myos joku elukka, mika aiheutti mulle ensimmaisena paivana sydamentykytyksia. nain heti silmissani, etta se himoitsee mun fazerin sinisia, joista oli saanut vainun. juoksin ulkoa huoneeseeni, missa ikkuna oli auki ja kylla. otus oli ikkunani takana. myohemmin sain kuitenkin kuulla, etta se viettaa aikaa yleensa aina siella meidan asunnon tietamilla. etta pakko kai oppia elamaan sen kanssa. seuraavan kerran uskaltauduin myos tarkkailemaan sita hieman pidempaan ja luulen, etta se on orava. joka mun mielikuvituksessa oli karhun kokoa.
toistaiseksi lentokoneessa kokemaani ahkeruudenpuuskaa (vai tylsyyden?) lukuunottamatta gradu ei ole saanut kovinkaan monia lisasivuja. olen kylla kaynyt jo haistelemassa tutkimusalueitani. toisella aukiolla ihmiset paistatteli paivaa hyvassa +25c lammossa luistinradan ja pulkkamaen valissa. nyt ne rakennelmat pitaisi olla poistettu... tarkoituksena kuitenkin on, etta talla ja seuraavalla viikolla teen kaikki tarvittavat valmistelut ja tiedon etsinnat varsinaisen tyon tekemista varten. tanaan olin paattanyt, etta ohjelmassa on kirjakauppaan meno, mutta sitten herasinkin kahdeltatoista. unirytmi on viela toistaseksi ollut vahan erikoinen, ja unet viela sita oudompia.