Toivottavasti ette ole hyljänneet mua, vaikka olenkin vaipunut blogin suhteen jonkinlaiseen hiljaiseloon, näköjään. En edes oikein tiedä, miksi kirjoittaminen on pitkittynyt, mutta ainakin haluan oikaista yhden teorian, joka on paha väärinymmärrys. Blogi ei ole ollut jäissä sen takia, että olisin kokenut suuren herätyksen ja hautautunut niin syvälle graduaineistoon ja arkistojen saloihin, että en olisi ehtinyt kirjoittaa. Paremminkin kirjoittamattomuutta selittää se, että olin pari viikkoa lomamatkalla mutkien kautta suomesta vierailulle tulleen eevan kanssa.
Kartoista kiinnostuneita maantieteellisesti suuntautuneita ihmisiä varten informoin, että reittimme oli guanajuato-san miguel allende-barra de navidad-manzanillo-colima-colola. Eeva on vielä sillä tiellänsä, mutta tullee mua viihdyttämään (ja etäännyttämään gradusta sekä blogista) taas tällä viikolla.
Seuraavaksi monisanaisempi selitys matkasta.
Ensimmäinen asia, mihin guanajuatossa kiinnitti huomiota oli tunne siitä, ettei enää ollut miljoonien méxicossa. Ennen tänne tuloa mietin, mahtaisiko suurkaupunki alkaa ahdistamaan tai tuntisinko itseni liian sidotuksi, ahtaanpaikankammoiseksi, kun liikkuminen ei ehkä olisi niin vapaata kuin suomessa, missä voin mihin kellon aikaan tahansa lähteä yksin palloilemaan mihin tahansa osaan kaupunkia, jos niin jostain erotyisestä syystä haluiaisin. Minkäälaista tuskaa city ei ole aiheuttanut, mutta guanajuatossa aloin ajatella, että huomaamattaan on kuitenkin sopeutunut aika erilaiseen ajatusmaailmaan, mitä tulee liikkumiseen tai turvallisuuteen. Onneksi se ei kuitenkaan tunnu kotiarestilta, vaikka olisinkin iltaisin kotona. En odota ovensuussa aamun ensimmäistä auringonsädettä, että voisin lähteä laajemmille tutkimusvesille, kun mitä oma asunto mahdollistaa. Nopeasti sitä kuitenkin tottuu toisenlaiseenkin tunnelmaan – guanajuatossa pian huomasi kävelevänsä keskellä katua, laukku auki ilman muistikuvaakaan siitä, missä suunnassa hostelli sillä hetkellä mahtoi olla. Tietä ylittäessä ei jaksanut edes katsoa olkansa yli, koska kaupungin keskustasta autot oli siirretty maan alle, missä oli laaja teiden verkosto.
Guanajuato on myös UNESCO:n maailmanperintökohde, ja rahaa restaurointiin oli selkeästi ollut. Méxicon plaza garibaldin jälkeen jotkin osat guanajuatoa tuntuivat ranskan rivieralta. (missä on tullut niin useasti vierailtua, että on ihan oikeutettua tehdä tällainen vertailu...) guanajuato on myös opiskelijakaupunki. Nautittiin eevan kanssa villistä opiskelijaelämästä kuluttaen hostellihuonetta koko rahan edestä. Eeva tutustui etenkin rakennuksen wc-varustukseen.
Barra de navidad oli armoitetun matkaoppaamme mukaan pieni ja rauhallinen kalastajakylä. Aamulla bussissa silmiä hieroskellessamme pohdittiin, että oleskelu kylässä voi olla mielenkiintoinen kokemus kahdelle blondille. Vain me ja muutama ahavoitunut avomerikalastaja. Kävelymatkalla hotelliin vastaan tuli ensimmäiset viisikymmentä amerikkalaiseläkeläistä. Ja virta ei ollut loppuakseen. Epäilen matkakirjan kirjoittajaa yhdeksi heistä, koska aitoa ja luonnonkaunista en olisi adjektiiveina paikasta käyttänyt. Tai en valita, on tyyni valtameri aina kaunis, vaikka silmää hieman häiritsisikin arabityyliin rakennettu viiden tähden hotelli tai hotellin omistajan oma lukaali. Nähtiin muutaman päivän oleskelun aikana noin viisi muuta alle 60-vuotiasta turistia. Loput nauttivat täysillä sauvakävelystä. Irvokkaimmat maisemat näimme laguunia kiertäneellä veneajelulla. Löytyi barra de navidadin toisenlainen puoli, jos muutaman tuhannen asukkaan kaupungissa voi kovin monenlaisia puolia olla. Kanaalin molemmin puolin oli taloja, jotka olisi voinut muutama sata neliö lisäämällä löytyä varmaankin kalifornian rannikolta. Kastelluilla ja puunatuilla patioilla oli muutama aurinkotuoli ja pieni pöytä valmiina margaritoja odottamassa. Ovien ja säppien reunoissa varoiteltiin yhtiöillä, jotka valvoivat kyseistä yksityisomaisuutta. Veneiden kokassa heilui yleensä yhdysvaltain tai kanadan lippu. Rakennusten katoilla korjaustöitä tekemässä heilui meksikolaisia. Jotenkin ajatus kiertyi yhdysvaltoihin suuntautuvaan muuttoliikkeeseen, ja toisaalta tähän muuttoliikkeeseen. Yhtäkaikki, meksikolaisen asema ja työtehtävät ovat samoja, kumman tahansa maan kansalaiset liikkuvat rajan toiselle puolelle.
Puolitoista tuntia barran aalloista etelään pysähtyi tiemme manzanilloon. Kaupunki on yksi meksikon tärkeimmistä satamista, ja sen merkitystä pyritään entisestään lisäämään. Kaupungin tyyliä tai ilmapiiriä on vaikea kuvailla. Asukkaita piti ennakkotietojen mukaan olla kohtalaisesti, mutta keskusta käsitti noin neljä katua. Kilometrien päässä oli toinen keskusta, missä hotellit nousivat parhaiden rantojen lähellä. Manzanillo on myös risteilyalusten pysähdyspaikka, liittovaltion budjetista oli saatu jo lisärahaa uuden ja paremman turistisataman rakentamiseksi. Manzanillosta löytyi myös mahdollisesti meksikon, ja siten koko maailman parhaat tacot.
Colima on samannimisen osavaltion pääkaupunki, hyvin pieni sellainen tulimme toteamaan. Yliopistosta ja hallinnon keskittymisestä huolimatta paikka oli äärettömän rauhallinen. Sunnuntaina oli vaikea löytää katuja, missä edes joidenkin ovien yllä valot olisivat houkutelleet ihmisiä syömään tai kauppoihin. Colima on tunnettu kaupungin ulkopuolella nousevista tulivuorista. Tehtiin myös varovaisia lähestymisyrityksiä. Ensimmäisellä bussimatkalla päästiin noin vartin matkan päähän, kun päätettiin, että ei mennäkään. Matka oli ollut tyssätä jo colimassa, sillä hikinen paikallisajoneuvo seisoi noin tunnin risteyksessä liikahtamatta hevosten ohimarssin vuoksi. Kävelyllä bussiasemalle cowboyt ja hepat oli ollut ihan hauska ja piristävä folkloristinen lisä, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun housut ja paita märkänä bussissa ei nähnyt koko kulkueen päätä. Seuraavana päivänä otettiin uudestaa ja päästiin jo hieman lähemmäs, laguna marialle. Vuorikiipeilijöitä meistä ei kuitenkaan tullut.
Viimeiseksi cololaan, minne hylkäsin eevan hieman yli viikko sitten. Oma oleskelu oli tavoista poiketen aika lyhyt, alle viikko. Siinä ajassa ehti sanoa moikat kilpikonnille ja niiden hoitajille. Seuraavalla kerralla, jos sinne saakka vapaahetkinä pääsen olen uhkaillut itseäni, että gradukirjat tai jopa tietokone tulee mukaan.
Mitäköhän muuta olisi tapahtunut? No, ainakin saatiin jääkaappi. Sen puute oli pahasti pidätellyt mun julmettua kokkausintoa. Oli pakko purkaa kotirouvailut sitten vaan jatkuvaan huoneen siivoamiseen. Ei vaiskaa.
Gradunteossa toistaiseksi ruminta ja pelottavinta, mitä oon nähnyt oli uusnatsien mielenosoitus joitain päiviä sitten. Onneksi niitä oli aika vähän.
