31.3.2009

varjogradu

viettäessäni aikaa méxicon vanhassa keskustassa tapahtuu paljon mielenkiintoisia asioita, joilla ei ole mitään tekemistä gradun kanssa. Kämppikseni kieriskeli kerran naurusta, kun kerroin vain yhden päivän sattumuksista. Olen zocalolla palloillessa ollut pakotettu puhumaan suomen ja venäjän suhteista, tullut kutsutuksi ties minne koskakin. Erään mielenosoituksen taka-alalla vanha mies tuli juttelemaan tiedustellen, olenko toimittaja. Ei haitannut, että en ole. Hän olisi kuitenkin halunnut, että suomennan herran henkistä eliksiiriä tavoittelevan kirjan. Nyt graduaineistovihossa löytyy tarvittavat tiedot ottaa yhteyttä, kun haluan ruveta työntouhuun. Useimmiten gradun lisäksi työnkuvaani kuuluu englanninopiskelijoiden auttaminen. Muutaman tunnin aikana saattaa päästä jo esiintymään useammallakin videolla, missä sönkötän koko ajan huononevaa englantiani opiskelijoiden kanssa, jotka 99% varmuudella kysyy aina samat kysymykset. Hihitellen vaan kuvittelen, kuinka oppilaat luokassa alkavat katsoa tekemiään nauhoja, joissa kaikissa esiintyy saara vastailemassa pilkulleen ja huokaukselleen identtisiä vastauksia parhaasta meksikolaisesta ruoasta. Kerran tällainen pieni haastattelu sai uudenlaiset mittasuhteet ja autoin yhtä lukiolaisryhmää kahden tunnin ajan, jotta läksyt tuli tehtyä. Ei hullumpi homma ollenkaan, koska lopuksi veivät syömään. Eräänä lauantaina etsiessäni auringolta suojaa näin kaukaa maassa olevan valkoisen lapun, mihin oli taiteiltu ”the rasmus”. Oli pakko hiipparoida lähemmäs katsomaan, mitä on tapahtumassa. Salamyhkäinen tarkkailuni ei onnistunut, koska pian kimpussa oli kolme teinityttöä mustissa meikeissä ja the rasmus -paidoissa. Halusivat, että ostan heiltä muutaman nuhjuisen suklaapatukan, joita myivät kerätäkseen rahaa lippuihin the rasmuksen keikalle. Ääni oli infernaalinen ja hypyt korkeita, kun ilmaisin olevani suomesta. Pääsin jossain vaiheessa lipenemään paikalta, mutta seuraavalla zocalo-kierroksellani tytöt iskivät uudestaan. Tällä kertaa pääsin puhumaan suomea nauhalla hihityksen ja ihkunnan saattelemana.
Oudoin sattumus oli viime viikonloppuna, kun kävelin alameda-puistossa. Siellä on jos jonkinlaista esiintyjää ja yrittäjää. Yleensä olen kuitenkin aina päässyt niitä luimistellen pakoon joutumatta osaksi mitään performanssia. Enää ei onnistunut, kun rokonarpinen pelle otti kädestä kiinni ja vei keskelle ihmisjoukkoa, missä vitsaili minun ja muiden ulkomaalaisten kustannuksella hetken. Ajattelin, että pääsin vähällä, mutta lähtöaikeeni katkaisi seuraava esiintyjä, joka toi käteeni huivin ja alkoi tehdä taikatemppuja. Ajattelin senkin olevan vain pieni silmänkääntötemppu, jonka jälkeen voisin jatkaa mielenosoitusten metsästystä. Ei suinkaan. Istuin hiiren muotoon väännelty huivi kädessä muovipenkillä kymmenten meksikolaisten edessä noin kaksi tuntia. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen pelle tuli sanomaan, että voin laskea tiukasti etualalla pitämäni käden rennosti syliin. Ihan hyvä, koska siitä huolimatta jänteet oli vähän piukkana, kun sain vihdoin vapautuksen kaikista noitaleikeistä. Mitä siis oikeastaan tapahtui? Lavan otti haltuunsa keski-ikäinen mahakas mies, jolla oli sulkakorvikset. Ensin temput oli tavanomaisia, sen jälkeen tungettiinkin jo jääpiikkiä sieraimeen. Lupasi tunkea sen myös kaulaan ja rintakehään, mutta niin pitkälle ei koskaan päästy. Koska oli tosi kyseessä ja koska olemme meksikossa, niin naftaliineista kaivettiin myös kuoleman pyhimyksen eli santa muerten patsas. Se asetettiin joukon keskelle muutamien muiden taikaesineiden, kuten voodoo-nuken kanssa. Ihmisten usko ei saanut horjua, koska santa muertella ei saa leikkiä. Sanoi hän. Jossain vaiheessa piikki oli myös syvälle yleisössä olleen nuoren tytön sieraimessa. Poikaystävä oli lähellä pyörtymistä. Loppuhuipennus oli kuitenkin rahankeruu. Katsomassa olleille ihmisille ei annettu mahdollisuutta olla antamatta lahjoitusta. Kun riivatun näköinen mies huutaa, että nyt kaikki käsi taskuun ja raha esiin, niin ei edes köyhimmän näköinen kadunmies jätä määräystä toteuttamatta. Ensin kelpasivat kolikot, mutta pian siirryttiin setelilahjoituksiin. Kolikot kuulemma käytettäisiin santa muerten juhla-asustukseen. Setelit tiukasti nyrkkeihin puristettuina ihmiset pääsivät eroon rahoistaan. Ensimmäisellä kierroksella esiintyvä taitelija ei niitä heiltä ottanut, ja monet jäivät uskoon, että ei haittaa vaikka kourassa olisikin kaksisataa pesoa, se olisi ollut vain osa temppua. Väärä oli usko – luulen, että ”shamaani” tienasi tilaisuudessa lähes tuhat pesoa. Se on vain hieman yli viisikymmentä euroa, mutta yhtäkuin omaisuus. Tilaisuutta ja tapahtumaa on vaikea selittää. Keski-ikäiset naiset olivat kyyneleet silmissä ja laittoivat tarkasti muistiin miehen numeron ennen lähtöään. Kaikkein köyhinkin halusi antaa ainoan setelinsä. Ne, jotka lähtivät kesken pois jättäen muutaman kolikon saivatk kuulla jälkeensä sadattelun katkerista ja ymmärtämättömistä ihmisistä. Minä käsi kangashiiren ympärillä täristen olisin myös halunnut lähteä, mutta en uskaltanut. Toisaalta kaikki oli myös liian mielenkiintoista, että olisin halunnut luovuttaa A 1- katsomon paikkani. Kerroin myöhemmin kaverilleni tapahtumasta. Vaikka sanookin kaiken olevan täyttä huijausta ei santa muerte -vitsejäni ole otettu vastaan innolla. Santa muerten kanssa ei saa leikkiä, sanovat. Onneksi kaikki, myhailyni mukaanlukien tuli toistetuksi kanavalla 53. Luulen, etta numeron suuruus kertoo kanavan merkityksesta meksikolaisessa yhteiskunnassa.