misaelin tarina

minulla oli méxicossa vieras cololasta. Yhtena ohjelmanumerona oli tuliaisten ostelu kotona odottaville veljille. Kaytannonlaheisesti reppuun lastattiin kaikille t-paita.
Koska paasiaisloma semana santa oli koittamassa, paatin lahtea yhta matkaa vieraani kanssa cololaan lomanviettoon. Kesken matkanteon meidat sai kiinni puhelu. Kahden paivan paasta puhelusta t-paita oli violetin arkun paalla sementtihaudassa, kun sita alettiin muurata umpeen.
Tutustuin misaeliin ensimmaisella colola-vierailullani, kun poika oli juuri tayttamassa 18-vuotta. Iltaisin han tuli rannalle, teki tyon kavereiden kanssa naureskelun lomassa ja palasi vuoron loputtua kotiinsa skandaaleja aiheuttamatta. Jokaisen colola-vierailun aikana misael on ollut paikalla virne naamalla kuulumisia kyselemassa. Viimeisimman kerran kylassa piipahtaessani helmikuussa hymy oli entistakin suurempi, jos vain mahdollista. Avioliittoa oli takana kahdeksisen kuukautta ja tuore pariskunta asui omassa yhteisessa kodissa. Atzin-vaimon raskaus oli aluillaan. Misaelista oli tullut talon Mies, isanta. Han ei ole perheen vanhin poika, mutta avioliitto oli nostanut hanet ruokapoydan paahan ja kodin johtajaksi. Valilla jopa tuntui, etta lopuista veljeksista oli tullut vieraita omassa kodissaan.
Omissa silmissani misael ja atzin edustivat jonkinlaisia isanmaantoivoja. Tai vahintaan cololan valoisaa tulevaisuutta. Kyla ei tulisi katoamaan omaan mahdottomuuteensa niin kauan kuin olisi ihmisia, kuten he. Heidan omista kasvoistaankin paistoi onni, onni yhteisen elaman aloittamisesta. Puhelun tultua alkushokista selvittyani mietin atzinia. Pelkka ajatus oli musertava, cololassa odottanut todellisuus jotakin viela enemman. Ensimmaisesta illasta lahtien, kun puolittain avonainen arkku tuotiin atzinin vanhempien talon pihalle, tytto liikahti sen vierelta vain muutamina hetkina, silloinkin hyvin vastahakoisesti. Auringon laskettua illan kylmetessa sukulaisten yrittaessa kantaa atzinia sisalle nukkumaan heidan oli luovutettava. Atzin jatkoi istumistaan arkun laidassa kiinni, joku toi talvitakin hartioille. Oma kylmyys pakotti vierailulle misaelin ja atzinin kotiin, johon rinkkani oli jaanyt. Heidan sangyllaan istuen kaivan puhtaita vaatteita, jotta voin palata muun seurueen luo. Sangyn alta pilkottavat misaselin kiiltavat mustat kengat, joiden sisalle on tungettu pari sukkia. Siina ne odottavan sangynvierella, valmiina lahtoa varten. Piirongin paalla on deodoranttien ja hammasharjojen seassa pystyssa itse askarreltu katekismus. Voiko olla mahdollista, etta joku on ollut heti kuoleman jalkeen niin viitselias, etta on kaivanut sen esille, vai onko vihkonen esilla sattumalta. Kannessa on kuva auringonlaskusta ja teksti ”osa elamankulkua on saapua taivaaseen”.
Oli sunnuntaiaamu, kun misael oli lahtenyt kalastamaan cololan rannan paassa oleville kallioille. Yksi kivista, jolle han paatti saalista narratessaan astua ei ollutkaan pitava, misael kaatui vatsalleen kallion reunamalle useiden metrien korkeudessa. Paikalla ei ollut mitaan, mihin kadet olisivat voineet tarrata. Pudotuksen aikana paa osui kallioreunaan ja katkaisi pojan niskan. Veteen saakka paadyttyaan paikkaan varjaytyi laaja oranssinpunainen alue. Mukana ollut teinipoika lahti kylaan hakemaan apua. Kovan aallokon vuoksi ruumista ei voitu tuoda rantaan, vaan se kuljetettiin paikallisen kalastajan veneella viereiselle rannalle. Rannalle, jonka kyljessa misaelin koti oli. Sunnuntai-iltana ”parannettu” ruumis palasi cololaan, jossa se tiistaina haudattiin. Naiden paivien aikana cololani oli entista pienempi. Se koostui surutalosta ja muutamista kaduista, jotka johtivat siita kauppaan. Colola oli rannatonta sisamaata.
Kolme paivaa surijat tulivat ja menivat pihamaan sisaankaynneista. Pata oli lampimana tarjoillen vieraille kanakeittoa. Illalla tarjoiltiin kahvia, joku jaksoi aina olla hereilla arkun vieressa. Yolla heraan riippumatosta, kun itku on laantunut. Atzin nukkuu seisoen puolittain arkun paalla. Aamun sarastaessa saapuu uskonmies, jonka johdolla hereillaolevat laulavat ruumiin ymparilla. Piiloudun viltin alle, jotta edes osittain voin paeta todellisuutta, josta varhainen aamu muistuttaa jokaisella liikkeellaan. En voi olla avuksi, jos en pysty hillitsemaan tunteitani. Rukoustilaisuudet jatkuvat mustiin pukeutuneen ja mustan pitsihuivin suojiin piiloutuneen paikallisen rouvan opastuksella. Han saapuu paikalle useita kertoja, aina hiljaa, kuin itse kuolema leijaillen. Han kohentaa huiviaan ja lahimmat perheenjasenet kokoontuvat arkun ymparille ottaakseen osaa rukoukeen. Taka-alalla muut nousevat seisomaan.
Maanantaina illalla armeijassa tyoskenteleva veli saapuu. Koko hautajaisjoukko jaykistyy surunpurkauksen edessa, kun veli kumartuu puhumaan veljelle. Isoveli ohuen lasin alla arkussa, vuotta vanhempi vierella kaksinkerroin pahastaolostaan vaantyneena. Kolmas veljista on viettanyt samaisen paivan hautausmaalla valmistellen pikkuveljensa sementtista lepopaikkaa. Misaelin ikuisuus tulisi alkamaan oman aidin hautapaikan vierella. Ennen arkun hautaanlaskemista misael viedaan avolavan kyydissa kaymaan kotona, viimeista kertaa. Surijat kokoontuvat entista pienempaan tilaan, perheenjasenet kokoontuvat arkun vierelle hyvastellakseen misaelin kukin vuorollaan. Muu vaki ei voi enaa pidattaa kyyneliaan, vaan ihmiset etsivat tarisevalla kadella paidanhelmaa, johon pyyhkia kostuneet posket.
Hautausmaalla aurinko porottaa arkun ymparilla tungeksivien kylalaisten niskaan. Miehet tuovat paikalle kottikarryittain sementtia. Arkku katoaa nakyvista, atzin kaivertaa tuoreeseen sementtiin: ”misael martínez luna. Nació 1988, falleció 2009”.

H1N1

olin tecomanissa, palaamassa venahtaneelta paasiaislomalta méxicoon. Lippu seuraavaan bussiin oli taskussa, ajattelin odotellessani kayda tarkistamassa ihmisten viimeisimmat kuulumiset nettikahvilassa. Roskapostin seassa oli yksi asiallinen sahkoposti kotoa, se alkoi ymmarrykselleni sekavalla tekstilla possuista ja flunssasta. Samalla sisko alkaa jututtaa messengerissa. Myos ensimmaiset rivit liittyvat jotenkin sikojen influenssaan. Uutispimentoni piti ilmeisesti tulla paatokseensa jossain vaiheessa. Pikaisesti ennen linja-auton lahtoa koitin haalia itselleni edes pintapuoliset tiedot meneillaan olevasta epidemiasta. Koitin kuvitella, millaiseen méxicoon saapuisin seuraavana aamuna. En tarvinnut montaa hetkea pohdiskelulle, kun jo nain ihmisten kulkevan puoliautioilla kaduilla kumipuvuissa tai yksityisissa kapseleissaan valttaen kontaktia toisiin ulkoilmaan uskaltautuneisiin. Tieteiselokuvien luoma mielikuvitus paasi valloilleen.
Noin tunti bussin lahdon jalkeen pysahdymme moottoritien alkumetreilla ja autoon nousee suusuojuksessa ja kumihanskoissa nuori nainen. Kertoo olevansa terveysministeriosta. Onneksi olin saanut pikatiedotuksen suomesta jo ennen autoon nousemista, muuten olisin saattanut epailla jatkaneeni alkumatkan uinuntaa seuraavaa tiedonantoa kuunnellessani. Nainen jakaa kaikille naamarin ja kehottaa kaantymaan laakarin puoleen heti, jos ilmenee nuhaoireita, lihassarkyja, ripulia tai kuumetta. Mikali jokin naista vaivoista oli jo huolena, ulkopuolella odottaisi kenttalaakari, jonka hoiviin paasisi heti. En uskaltanut kertoa, etta cololassa olin juossut normaalia kovemmalla kiireella puskassa viime paivina.
Méxicossa linja-autoterminaali oli tavallisen kiireinen, suut ja nenat olivat kuitenkin tavallista useammilta peitettyna. Kukaan ei kuitenkaan ollut kumipuvussa tai sci fi -elokuvan kapselissa. Ostin paivan lehden ja aloin raahautua lahemmas tietoutta jattaen autuaan uutispimennon taakseni. Pelkista ajatuksista ja informaatiotulvasta alkoi nena kutittaa ja tunsin, etta aivastus haluaa ulos sisuksistani. Pidatin, pelkasin elinikaista karanteenia, jos vahingossa lennattaisin yhdenkin sylkipisaran ilmoille julkisessa tilassa.
Cololasta lahtiessa olin hekumoinut muutamilla kaupunkielaman herkuilla, joihin ajattelin itseni hukuttaa, kun olisin jattanyt maaseudun ihanaisen rauhan taakseni. Kavisin ainakin elokuvissa, mahdollisesti jonain iltana uskaltautuisin baarien tarjoamaan yoelamaan. Vahemman taidan naista iloista tulla nauttimaan. Toinen suurista elokuvateatteriketjuista on sulkenut toimintansa ”kunnes toisin ilmoitetaan”. Samoin ravintolat, yokerhot, baarit ja kaikki koulut (ala-asteista yliopistoihin). Sunnuntain jumalanpalvelus perutettiin useissa kirkoissa, méxicon jalkapallo-ottelut pelattiin yleisolta suljetuin ovin. Nainpa olen siis istunut eilisesta lahtien kotona parempia aikoja odotellessa. Onneksi tylsia ja lukemattomia gradukirjoja on viela jaljella, tekemisenpuute ei tule olemaan huolena kohtakaan. Pitkastyminen kyllakin. Mina ja porkkanat odotamme, etta elama jatkuisi taas, etta joku antaisi luvan nauttia ulkona olevasta lahes kolmenkymmenen asteen helteesta. Porkkanat ovat uskollisesti seuranani, koska lehdessa kehotettiin syomaan niita. Kuuliaisesti kipitin markkinoille ja varauduin kilon pussilla. Rousk rousk. Naamasuojan omistaminenkin on ilmeisesti etuoikeus, koska suurimmasta osasta apteekkeja ne ovat jo loppu. Onni potkaisee, jos tielle sattuu piste, jossa niita jaetaan ilmaiseksi. Muuten hengitystiensa suojatakseen joutuu turvautumaan katukauppaan, missa suojat voivat maksaa jopa 15 kertaa tavallista enemman.

lumipalloefekti

Lahdin noin kolme viikkoa sitten méxicosta kohti rannikkoa. Aikomukseni oli viettaa rentouttava paasiaisloma cololassa. Taitoin matkaa yhdessa cololalaisen ystavani kanssa, yhdeksi yoksi halusimme pysahtya hanen ystavansa luo colimaan. Kun aamu valkeni bussissa myllerrys alkoi. Vierailu sujui isantiemme sangylla maaten, mista valilla nopea pyrahdys vessaan. Ajattelin, etta vieraassa kaupungissa sopivien yksityisyytta ja suojaa antavien oksennuspuskien etsiminen oli aika epamiellyttavaa.
Seuraavana paivana hieman kello kahdentoista jalkeen puhelimeni soi nayttaen cololan numeroa. Uutinen ystavani veljen kuolemasta kiidatti meidat kylaan nopeimmalla mahdollisella tavalla. Suruaikaa rukoustilaisuuksien ohella rytmittivat muut tapahtumat. Seuraavaksi vuorossa oli ystavani kipeytyminen, itsellani oli arviolta noin 300 kirpun puremaa. sitten cololan maata liikutti maanjaristys. Vierailun hyvaksi lopuksi kanssani samassa talossa asustelleista neljasta henkilosta kolme sai uusia vatsavaivoja.
Mahaani pidellen paasin kotimatkan alkuun ja lahimpaan kaupunkiin tecomaniin saakka. Siella minut tavoittivat uutiset sika-influenssasta. Tanaan toisena paivana kaupungissa paatin lahtea internetiin sivistamaan itseani asian tiimoilta. Kun paasen paikalle naistyontekija horisee jotakin sekavaa maanjaristyksesta eika halua viruksen pelossa paastaa minua koneelle. Auki oleva televisio nayttaa kuvaa maajaristyskeskuksesta, meksikossa. Tuntuu jo hieman epatodelliselta. Nainen pesee kateni ja tietokoneen nappiksen kloorilla. Saan yhteyden muuhun maailmaan.

varjogradu

viettäessäni aikaa méxicon vanhassa keskustassa tapahtuu paljon mielenkiintoisia asioita, joilla ei ole mitään tekemistä gradun kanssa. Kämppikseni kieriskeli kerran naurusta, kun kerroin vain yhden päivän sattumuksista. Olen zocalolla palloillessa ollut pakotettu puhumaan suomen ja venäjän suhteista, tullut kutsutuksi ties minne koskakin. Erään mielenosoituksen taka-alalla vanha mies tuli juttelemaan tiedustellen, olenko toimittaja. Ei haitannut, että en ole. Hän olisi kuitenkin halunnut, että suomennan herran henkistä eliksiiriä tavoittelevan kirjan. Nyt graduaineistovihossa löytyy tarvittavat tiedot ottaa yhteyttä, kun haluan ruveta työntouhuun. Useimmiten gradun lisäksi työnkuvaani kuuluu englanninopiskelijoiden auttaminen. Muutaman tunnin aikana saattaa päästä jo esiintymään useammallakin videolla, missä sönkötän koko ajan huononevaa englantiani opiskelijoiden kanssa, jotka 99% varmuudella kysyy aina samat kysymykset. Hihitellen vaan kuvittelen, kuinka oppilaat luokassa alkavat katsoa tekemiään nauhoja, joissa kaikissa esiintyy saara vastailemassa pilkulleen ja huokaukselleen identtisiä vastauksia parhaasta meksikolaisesta ruoasta. Kerran tällainen pieni haastattelu sai uudenlaiset mittasuhteet ja autoin yhtä lukiolaisryhmää kahden tunnin ajan, jotta läksyt tuli tehtyä. Ei hullumpi homma ollenkaan, koska lopuksi veivät syömään. Eräänä lauantaina etsiessäni auringolta suojaa näin kaukaa maassa olevan valkoisen lapun, mihin oli taiteiltu ”the rasmus”. Oli pakko hiipparoida lähemmäs katsomaan, mitä on tapahtumassa. Salamyhkäinen tarkkailuni ei onnistunut, koska pian kimpussa oli kolme teinityttöä mustissa meikeissä ja the rasmus -paidoissa. Halusivat, että ostan heiltä muutaman nuhjuisen suklaapatukan, joita myivät kerätäkseen rahaa lippuihin the rasmuksen keikalle. Ääni oli infernaalinen ja hypyt korkeita, kun ilmaisin olevani suomesta. Pääsin jossain vaiheessa lipenemään paikalta, mutta seuraavalla zocalo-kierroksellani tytöt iskivät uudestaan. Tällä kertaa pääsin puhumaan suomea nauhalla hihityksen ja ihkunnan saattelemana.
Oudoin sattumus oli viime viikonloppuna, kun kävelin alameda-puistossa. Siellä on jos jonkinlaista esiintyjää ja yrittäjää. Yleensä olen kuitenkin aina päässyt niitä luimistellen pakoon joutumatta osaksi mitään performanssia. Enää ei onnistunut, kun rokonarpinen pelle otti kädestä kiinni ja vei keskelle ihmisjoukkoa, missä vitsaili minun ja muiden ulkomaalaisten kustannuksella hetken. Ajattelin, että pääsin vähällä, mutta lähtöaikeeni katkaisi seuraava esiintyjä, joka toi käteeni huivin ja alkoi tehdä taikatemppuja. Ajattelin senkin olevan vain pieni silmänkääntötemppu, jonka jälkeen voisin jatkaa mielenosoitusten metsästystä. Ei suinkaan. Istuin hiiren muotoon väännelty huivi kädessä muovipenkillä kymmenten meksikolaisten edessä noin kaksi tuntia. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen pelle tuli sanomaan, että voin laskea tiukasti etualalla pitämäni käden rennosti syliin. Ihan hyvä, koska siitä huolimatta jänteet oli vähän piukkana, kun sain vihdoin vapautuksen kaikista noitaleikeistä. Mitä siis oikeastaan tapahtui? Lavan otti haltuunsa keski-ikäinen mahakas mies, jolla oli sulkakorvikset. Ensin temput oli tavanomaisia, sen jälkeen tungettiinkin jo jääpiikkiä sieraimeen. Lupasi tunkea sen myös kaulaan ja rintakehään, mutta niin pitkälle ei koskaan päästy. Koska oli tosi kyseessä ja koska olemme meksikossa, niin naftaliineista kaivettiin myös kuoleman pyhimyksen eli santa muerten patsas. Se asetettiin joukon keskelle muutamien muiden taikaesineiden, kuten voodoo-nuken kanssa. Ihmisten usko ei saanut horjua, koska santa muertella ei saa leikkiä. Sanoi hän. Jossain vaiheessa piikki oli myös syvälle yleisössä olleen nuoren tytön sieraimessa. Poikaystävä oli lähellä pyörtymistä. Loppuhuipennus oli kuitenkin rahankeruu. Katsomassa olleille ihmisille ei annettu mahdollisuutta olla antamatta lahjoitusta. Kun riivatun näköinen mies huutaa, että nyt kaikki käsi taskuun ja raha esiin, niin ei edes köyhimmän näköinen kadunmies jätä määräystä toteuttamatta. Ensin kelpasivat kolikot, mutta pian siirryttiin setelilahjoituksiin. Kolikot kuulemma käytettäisiin santa muerten juhla-asustukseen. Setelit tiukasti nyrkkeihin puristettuina ihmiset pääsivät eroon rahoistaan. Ensimmäisellä kierroksella esiintyvä taitelija ei niitä heiltä ottanut, ja monet jäivät uskoon, että ei haittaa vaikka kourassa olisikin kaksisataa pesoa, se olisi ollut vain osa temppua. Väärä oli usko – luulen, että ”shamaani” tienasi tilaisuudessa lähes tuhat pesoa. Se on vain hieman yli viisikymmentä euroa, mutta yhtäkuin omaisuus. Tilaisuutta ja tapahtumaa on vaikea selittää. Keski-ikäiset naiset olivat kyyneleet silmissä ja laittoivat tarkasti muistiin miehen numeron ennen lähtöään. Kaikkein köyhinkin halusi antaa ainoan setelinsä. Ne, jotka lähtivät kesken pois jättäen muutaman kolikon saivatk kuulla jälkeensä sadattelun katkerista ja ymmärtämättömistä ihmisistä. Minä käsi kangashiiren ympärillä täristen olisin myös halunnut lähteä, mutta en uskaltanut. Toisaalta kaikki oli myös liian mielenkiintoista, että olisin halunnut luovuttaa A 1- katsomon paikkani. Kerroin myöhemmin kaverilleni tapahtumasta. Vaikka sanookin kaiken olevan täyttä huijausta ei santa muerte -vitsejäni ole otettu vastaan innolla. Santa muerten kanssa ei saa leikkiä, sanovat. Onneksi kaikki, myhailyni mukaanlukien tuli toistetuksi kanavalla 53. Luulen, etta numeron suuruus kertoo kanavan merkityksesta meksikolaisessa yhteiskunnassa.

kiertue

Toivottavasti ette ole hyljänneet mua, vaikka olenkin vaipunut blogin suhteen jonkinlaiseen hiljaiseloon, näköjään. En edes oikein tiedä, miksi kirjoittaminen on pitkittynyt, mutta ainakin haluan oikaista yhden teorian, joka on paha väärinymmärrys. Blogi ei ole ollut jäissä sen takia, että olisin kokenut suuren herätyksen ja hautautunut niin syvälle graduaineistoon ja arkistojen saloihin, että en olisi ehtinyt kirjoittaa. Paremminkin kirjoittamattomuutta selittää se, että olin pari viikkoa lomamatkalla mutkien kautta suomesta vierailulle tulleen eevan kanssa.
Kartoista kiinnostuneita maantieteellisesti suuntautuneita ihmisiä varten informoin, että reittimme oli guanajuato-san miguel allende-barra de navidad-manzanillo-colima-colola. Eeva on vielä sillä tiellänsä, mutta tullee mua viihdyttämään (ja etäännyttämään gradusta sekä blogista) taas tällä viikolla.
Seuraavaksi monisanaisempi selitys matkasta.

Ensimmäinen asia, mihin guanajuatossa kiinnitti huomiota oli tunne siitä, ettei enää ollut miljoonien méxicossa. Ennen tänne tuloa mietin, mahtaisiko suurkaupunki alkaa ahdistamaan tai tuntisinko itseni liian sidotuksi, ahtaanpaikankammoiseksi, kun liikkuminen ei ehkä olisi niin vapaata kuin suomessa, missä voin mihin kellon aikaan tahansa lähteä yksin palloilemaan mihin tahansa osaan kaupunkia, jos niin jostain erotyisestä syystä haluiaisin. Minkäälaista tuskaa city ei ole aiheuttanut, mutta guanajuatossa aloin ajatella, että huomaamattaan on kuitenkin sopeutunut aika erilaiseen ajatusmaailmaan, mitä tulee liikkumiseen tai turvallisuuteen. Onneksi se ei kuitenkaan tunnu kotiarestilta, vaikka olisinkin iltaisin kotona. En odota ovensuussa aamun ensimmäistä auringonsädettä, että voisin lähteä laajemmille tutkimusvesille, kun mitä oma asunto mahdollistaa. Nopeasti sitä kuitenkin tottuu toisenlaiseenkin tunnelmaan – guanajuatossa pian huomasi kävelevänsä keskellä katua, laukku auki ilman muistikuvaakaan siitä, missä suunnassa hostelli sillä hetkellä mahtoi olla. Tietä ylittäessä ei jaksanut edes katsoa olkansa yli, koska kaupungin keskustasta autot oli siirretty maan alle, missä oli laaja teiden verkosto.
Guanajuato on myös UNESCO:n maailmanperintökohde, ja rahaa restaurointiin oli selkeästi ollut. Méxicon plaza garibaldin jälkeen jotkin osat guanajuatoa tuntuivat ranskan rivieralta. (missä on tullut niin useasti vierailtua, että on ihan oikeutettua tehdä tällainen vertailu...) guanajuato on myös opiskelijakaupunki. Nautittiin eevan kanssa villistä opiskelijaelämästä kuluttaen hostellihuonetta koko rahan edestä. Eeva tutustui etenkin rakennuksen wc-varustukseen.

Barra de navidad oli armoitetun matkaoppaamme mukaan pieni ja rauhallinen kalastajakylä. Aamulla bussissa silmiä hieroskellessamme pohdittiin, että oleskelu kylässä voi olla mielenkiintoinen kokemus kahdelle blondille. Vain me ja muutama ahavoitunut avomerikalastaja. Kävelymatkalla hotelliin vastaan tuli ensimmäiset viisikymmentä amerikkalaiseläkeläistä. Ja virta ei ollut loppuakseen. Epäilen matkakirjan kirjoittajaa yhdeksi heistä, koska aitoa ja luonnonkaunista en olisi adjektiiveina paikasta käyttänyt. Tai en valita, on tyyni valtameri aina kaunis, vaikka silmää hieman häiritsisikin arabityyliin rakennettu viiden tähden hotelli tai hotellin omistajan oma lukaali. Nähtiin muutaman päivän oleskelun aikana noin viisi muuta alle 60-vuotiasta turistia. Loput nauttivat täysillä sauvakävelystä. Irvokkaimmat maisemat näimme laguunia kiertäneellä veneajelulla. Löytyi barra de navidadin toisenlainen puoli, jos muutaman tuhannen asukkaan kaupungissa voi kovin monenlaisia puolia olla. Kanaalin molemmin puolin oli taloja, jotka olisi voinut muutama sata neliö lisäämällä löytyä varmaankin kalifornian rannikolta. Kastelluilla ja puunatuilla patioilla oli muutama aurinkotuoli ja pieni pöytä valmiina margaritoja odottamassa. Ovien ja säppien reunoissa varoiteltiin yhtiöillä, jotka valvoivat kyseistä yksityisomaisuutta. Veneiden kokassa heilui yleensä yhdysvaltain tai kanadan lippu. Rakennusten katoilla korjaustöitä tekemässä heilui meksikolaisia. Jotenkin ajatus kiertyi yhdysvaltoihin suuntautuvaan muuttoliikkeeseen, ja toisaalta tähän muuttoliikkeeseen. Yhtäkaikki, meksikolaisen asema ja työtehtävät ovat samoja, kumman tahansa maan kansalaiset liikkuvat rajan toiselle puolelle.

Puolitoista tuntia barran aalloista etelään pysähtyi tiemme manzanilloon. Kaupunki on yksi meksikon tärkeimmistä satamista, ja sen merkitystä pyritään entisestään lisäämään. Kaupungin tyyliä tai ilmapiiriä on vaikea kuvailla. Asukkaita piti ennakkotietojen mukaan olla kohtalaisesti, mutta keskusta käsitti noin neljä katua. Kilometrien päässä oli toinen keskusta, missä hotellit nousivat parhaiden rantojen lähellä. Manzanillo on myös risteilyalusten pysähdyspaikka, liittovaltion budjetista oli saatu jo lisärahaa uuden ja paremman turistisataman rakentamiseksi. Manzanillosta löytyi myös mahdollisesti meksikon, ja siten koko maailman parhaat tacot.

Colima on samannimisen osavaltion pääkaupunki, hyvin pieni sellainen tulimme toteamaan. Yliopistosta ja hallinnon keskittymisestä huolimatta paikka oli äärettömän rauhallinen. Sunnuntaina oli vaikea löytää katuja, missä edes joidenkin ovien yllä valot olisivat houkutelleet ihmisiä syömään tai kauppoihin. Colima on tunnettu kaupungin ulkopuolella nousevista tulivuorista. Tehtiin myös varovaisia lähestymisyrityksiä. Ensimmäisellä bussimatkalla päästiin noin vartin matkan päähän, kun päätettiin, että ei mennäkään. Matka oli ollut tyssätä jo colimassa, sillä hikinen paikallisajoneuvo seisoi noin tunnin risteyksessä liikahtamatta hevosten ohimarssin vuoksi. Kävelyllä bussiasemalle cowboyt ja hepat oli ollut ihan hauska ja piristävä folkloristinen lisä, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun housut ja paita märkänä bussissa ei nähnyt koko kulkueen päätä. Seuraavana päivänä otettiin uudestaa ja päästiin jo hieman lähemmäs, laguna marialle. Vuorikiipeilijöitä meistä ei kuitenkaan tullut.

Viimeiseksi cololaan, minne hylkäsin eevan hieman yli viikko sitten. Oma oleskelu oli tavoista poiketen aika lyhyt, alle viikko. Siinä ajassa ehti sanoa moikat kilpikonnille ja niiden hoitajille. Seuraavalla kerralla, jos sinne saakka vapaahetkinä pääsen olen uhkaillut itseäni, että gradukirjat tai jopa tietokone tulee mukaan.

Mitäköhän muuta olisi tapahtunut? No, ainakin saatiin jääkaappi. Sen puute oli pahasti pidätellyt mun julmettua kokkausintoa. Oli pakko purkaa kotirouvailut sitten vaan jatkuvaan huoneen siivoamiseen. Ei vaiskaa.
Gradunteossa toistaiseksi ruminta ja pelottavinta, mitä oon nähnyt oli uusnatsien mielenosoitus joitain päiviä sitten. Onneksi niitä oli aika vähän.

kysymys

yksi kaveri kysyi jokin aika sitten, että eikö noin suomalaisena musta tunnu pahalle täällä nähdä köyhyyttä ja muita ongelmia enemmän kuin olen tottunut suodattamaan lävitseni kotona. Vastasin, että ensimmäisellä kerralla meksikossa tuli tuskasteltua näitten kysymysten kanssa paljon enemmän. Eräällä tavalla silloin myös näki enemmän – tai katsoi tarkemmin. Jokainen näköhavainto meni suuren pyörän läpi omassa tajunnassa, eikä montaakaan juttua pystynyt ohittamaan arkipäiväisellä välinpitämättömyydellä. Toisaalta samalla, kun kaikki ei saa aikaan enää niin suurta tunteiden ja ajatusten peilailua itsensä sisällä, niin paljon saattaa jäädä huomaamatta. Vastasin myös, että osittain koitan olla tiedostaenkin näkemättä ja ajattelematta liikoja. Jos suhtautuisin kaikkeen, minkä ohi päivittäin kävelee sen vaatimalla tarmokkuudella ei täällä oleminen viikkoa pidempää olisi mahdollista.

Kuitenkin tuon kysymyksen jälkeen aloin ajatella, olenko muuttanut itseni liiankin sokeaksi tai välinpitämättömäksi. Sen jälkeen olen kuullut ja tuntenut ympäristöni voimakkaammin, ja uskon, että helpompaa on, kun ainakin jonkin verran käpertyy itsensä kanssa omiin mietteisiin, kun matkustaa läpi kaupungin. Vastatessani olin myös unohtanut yöllisen todellisuuden, joka alkaa pikkuhiljaa pimeän tullessa. Ei tunnu missään, koska päätin ettei tunnu -asenteen ylläpitäminen on huomattavasti vaikeampaa, kun yhtäkkiä metrossa tuntee pienen pehmeän käden asettavan jotain polvelle. Työläinen on ehtinyt vaunussa jo pitkälle, kun huomaan, että polvelle on laitettu pieni sarjakuvatarra. Se pysyy enää juuri ja juuri kiinni, niin monien vaatteista se on jo kerännyt roskaa taakseen. Pian pieni metrokauppias palaa ja kerää tarrat pois, ellei sitä halua lunastaa itselleen itse määrittelemällä hinnalla. Koko toimitus tapahtuu lähes ahdistavassa hiljaisuudessa ilman kaupusteluun normaalistu kuuluvaa huutoa ja helppoheikkimäistä puherytmiä.

Eräällä kerralla taas olin palaamassa kotiin ja istuin pikkubussissa odottamassa sen lähtöä. Toivon sen hetken koittavan pian, koska paikallaan ollessamme avoinaisista ikkunoista kuului koko ajan hiljainen laulu. En edes kuullut sanoja, jotka ehtivät toistua useasti ennen kuin lähdettiin. Siitä huolimatta pienen laulunpätkän henkäily pimeällä metroasemalla meinasi olla liikaa. Esittäjä oli keski-ikäinen mies, joka istui laitureille vievien rappujen päässä kylmässä maassa polvillaan silmät kiinni. Onneksi bussini lähti. Pääsin pakoon kotoiseen coloniaani keskiluokkaisesti haukkuvien koirien ja poliisien valvomien autoparkkien luo, missä kolmesta peitosta huolimatta joskus paleltaa öisin.

kolme meksikolaista

Olen viimisen kahden viikon aikana liikkunut aika monessa erilaisessa méxicossa. En tiedä vielä, mikä niistä on eniten oma. Kuitenkin erot kunkin omassa kaupungissa on isoja. Yksi ei mene mielellään edes taksilla toisen kotikontujen läpi. Yhdelle taas 300 000 opiskelijan yliopisto on jonkinlainen kotipaikka. Ennen kuin voin kertoa, mikä on saaran méxico, niin pitänee viettää täällä enemmän kuin kaksi viikkoa. Tässä kuitenkin tarinat kolmen kaverini kolmesta meksikosta.

Tapaus A:
Tälle kaverille kaupungissa ei ole alueita, jonne ei voisi mennä. Toisissa liikkuessa vaan pitää katsella vähän enemmän ympärilleen kuin joissakin muissa. Koska hän on syntynyt ja kasvanut ei niin hirveän hyvillä alueilla on katuviisauskin kasvanut, ja joko kaveri tunnistaa varkaat kasvoilta jo kaukaa, joillekin jopa moikataan. Myös mahdollisten pahantekijöiden haistaminen lisäaistilla on hyvin kehittynyt. Vaikka kaverille koko kaupunki on oma, tuntuu kuitenkin, että eniten kotonaan hän on kotikonnuilla, missä mafia ei ole vieras, vaan asukas. Lukio on jäänyt kesken, toki jatkaminen olisi hänen omasta mielestäänkin hyvä idea, mutta se vaatisi ensimmäiseksi ainakin parempaa rahatilannetta. Sen lisäksi ehkä myös hieman parempaa keskittymiskykyä. mikään kaupunginosa ole täysin vieras. osittain omasta valinnasta ja osittain pakosta – esimerkiksi työpaikkojen takia – elämäntyyli kaupungissa on ollut aika liikkuva. Jos nähdään, niin jo yhden iltapäivän aikana saatetaan käydä monilla erilaisilla alueilla neuroottisen nopeaa vauhtia liikkuen, samalla kun yritän ymmärtää neuroottisen nopeaa puhetta ja puolittaisia slangi-ilmaisuja täynnä olevia lauseita. Yleensä siirtyminen coloniasta toiseen tapahtuu kävellen. Onhan se kuitenkin lopulta kaikkein halvin tapa liikkua. Ruoka löytyy myös kätevästi matkan varrelta, neljä tacoa 1,50e. Se on sopiva hinta päivän ravinnosta, jos päivittäinen palkka on aina hieman epävarma ja omasta aktiivisuudesta kiinni. Kuitenkin hänellä olisi aina suuri halu maksaa munkin osuus. Hyvänä päivänä se voi onnistua, mutta joskus taas metrolippu (0,15e) on kulutuksen ylärajoilla. Muutenkin suhtautuminen naisiin on aika suojeleva. Tien ylittäminen tapahtuu yleensä avusteisesti käsipuolesta vahtimalla, että löydän toisen puolen. Jalkakäytävällä kävelemiseen taas pätee macho-suojelusäännöt, joiden mukaan miehen pitää aina kävellä tien puolella.

Tapaus B:
Bee ei ole paikallisia, mutta asunut kaupungissa jo melkein vuosikymmenen. Jos on viettänyt yhden päivän edellisen henkilön kanssa ja seuraavana päivänä lähtee tämän tapaus B:n mukaan, niin tuntuu kuin olisi vaihtanut vitosvaihteelta ykköselle. Enää ei häsätäkään jokaiseen suuntaan koko aikaa ja täysiä, vaan kävellään hiljaksiin ja jutellaan pikkuisen. Ensin ajattelin, että olen tavannut meksikon hiljaisimman ihmisen, mutta sittemmin tulinkin tulokseen, että muutos rytmissä vaan on niin suuri, että en itsekään oikein tiedä, miten olla. Jos en joudukaan puhumaan päälle tai korottamaan ääntäni, että saisin vastatuksi edes mulle esitettyihin kysymyksiin, niin miten sellaisen meksikolaisen kanssa käyttäydytään? Sitähän melkein joutuu itse keksimään keskustelunaiheita, ja espanjankielinen small talk ei ole vielä spesialiteettini. Varsinkin, kun henkilöllä on hyvä koulutus, kiinnostusta kirjallisuuteen, filosofiaan ja ties mihin, niin ehkä omat sanomiset joutuu tarkempaan puntariin ja vauhti hidastuu ihan itsestään. Hah, oli jopa lukenut sinuhe egyptiläisen, joka mulla on vasta täällä hyllyssä odottamassa. Koulutuksesta huolimatta rahansaanti méxicon työmarkkinoilla on vähän niin ja näin. Joinain päivinä töitä on, mutta seuraava päivä ei ole koskaan varma. Siksi kännykkää pitääkin vahtia siltä varalta, että pomo soittaa, että saa ilmaantua työpaikalle seuraavanakin päivänä. Ruokailu tapahtuu kansanpaikoissa, joissa penkit ei välttämättä ole aina puutarhakalustosta. Lyhyet matkat kävellään, sen jälkeen turvaudutaan joukkoliikenteeseen. Kaikki maksaa omat kulunsa, eikä se ole edes keskustelunaihe. Kotimatkallekin tyttö uskalletaan päästää yksin, vaikka päivä olisi jo kääntymässä iltahämäräksi. Kertoi, että ei mielellään liiku tietyillä keskustan alueilla pimeällä, ellei ole pakko. A-kaveri asuu siellä. Kerran kertoi olleensa kulmilla pimeän tultua, eikä tuntenut tarvetta jäädä sinne pidemmäksi aikaa pyörimään. Itse asuu nuorten ja taiteilijoiden suosiman kaupungonosan liepeillä, mutta kuulemma sen halvimmassa asunnossa.

Tapaus C:
Myös Cee on koko ikänsä asunut méxicossa. Nähtiin samassa kaupunginosassa, missä kaveri B asuu. Henkilöllä on suhteellisen pysyvä työpaikka ja uusimmat tekniset laitteet. Myös matkusteltua on tullut, ulkomaita myöten. Veli asuu Yhdysvalloissa, missä itse C myös oli käynyt kyläilemässä kolme kuukautta. Asiat tuntui elämässä kaikin puolin olevan kohdillansa. Iso asunto hyvällä aluella, missä äiti käy vain joskus. Töihin oli kävelymatka, ja jos kauemmas mieli, niin oma auto jouhevoittaa matkantekoa. Se oli kuulemma tärkeä, etenkin golf-harrastuksen vuoksi, koska pelivetimissä ei voisi mennä julkisiin kulkuneuvoihin herättämättä liikaa huomioita. Sinänsä ihan totta varmaan, mutta olisi nyt voinut keksiä paremman syyn auton omistamiselle... Jos ruokailu ei tapahdu kotona, niin parhaimpana vaihtoehtona pitää Burger Kingiä. Tosin kotoakin varmaan löytyy ihan hyviä sapuskoja, koska kaksi kertaa viikossa siellä käy señora, joka kokkaa useammaksi päiväksi kaappiin ruokia.
Muuten tykkää viettää aikaansa vakavaraisilla alueilla sijaitsevilla plazoilla. Enemmänkin kuvailisin niitä kauppakeskusten sisäpihoiksi. Käytiin yhdellä syömässä ketju-tacopaikassa (neljä tacoa n.4,50e) ja ensimmäistä kertaa täällä ollessani tunsin, etten ollut paikan vaalein ihminen. Olen kuullut meksikolaisista, jotka välttelevät aurinkoa, jotta tarkoin varjeltu vaaleus ei ”pilaantuisi” rusketuksella. Näiden täytyi olla niitä. Aukio oli myös yltä ja alta pelkkää parkkipaikkaa. Siellä jaguaarit ja kiiltävät kaupunkimaasturit oli sievissä riveissä.
Méxicossa on useita yliopistoja, tämä henkilö oli valinnut opiskelupaikkansa sen perusteella, mihin maksukyky riitti. Julkinen yliopisto UNAM, jossa B oli opiskellut maksaa lukukaudessa 0,20 senttiä, mutta sinne C ei halunnut, koska ei pidä opetuksen tyylistä ja ”vallankumouksellisesta ilmapiiristä”. Vaikka myönsi, että joillakin aloilla yliopisto on huipputasoa. Hän meni siis opiskelemaan yksityiseen yliopistoon, jonka lukukausimaksu oli useita tuhansia euroja. Luokkakoko viestinnänryhmässä oli ollut 13.

Vaikka henkilö vaikuttaa oikein älykkäältä ja ystävälliseltä, välillä tuntuu, että itse olen elänyt kaikkina méxicossa vieraileminani kertoina lähempänä meksikolaista todellisuutta. Toisaalta vaan leikin sitä, koska voin valita olla täällä tai lähteä pois, jos siltä tuntuu. Todellisuuksiakin on niin monia kuin vain jaksaa nähdä, kuunnella ja ymmärtää. Esimerkiksi keskustassa C ei käy mielellään lainkaan. Myönnettäköön, se on paikoin aika rähjäinen ja parhaat päivänsä nähnyt. Mutta en silti osaisi ajatella sitä paikkana, jonne en mielelläni menisi. Henkilö piti méxicoa esimerkiksi minulle ulkomaalaisena aivan turvallisena paikkana, koska tiedänhän tietyt alueet, joihin ei kannata mennä. Lista oli osittain yllättävä. Vaikka hän on asunut tässä kaupungissa 25 vuotta, tuntuu, että olen itse lyhyillä käynneilläni jo kokenut laajemmin miljoonakaupungin eri puolia tuttujeni avustuksella.

kotoisia juttuja

Nyt olen löytänyt ensimmäisen huonon puolen asunnosta. Siellä pitää jostain eriskummallisesta syystä siivota aivan äärettömän usein. Eläin terassilla ei ole enää harmiksi, koska päätin ruveta sen kaveriksi. Mutta tää siivoominen, kerkeekö sitä oikeen muuta tekemäänkään? En ymmärrä, mistä moinen voi johtua. Ja olen sentään tottunut asumaan aina jossain kaaoksessa, joten en ihan vähällä alkaisi siivousvälineistöä etsimään. Mutta se tuntuu olevan jossain määrin pakollista tässä asunnossa, jos mielin vielä muutaman kuukauden päästä pystyä hengittämään. Vaikka mulla on tavaraa aivan minimalistisesti, niin jonkin ympärille noin kahdessa päivässä kerääntyy jo suuri pölypilvi. Sen lisäksi kaikkea peittää ohut hiekkakerros. Tai mitä se sitten ikinä onkin. No, toisaalta onneksi tästä minimalistisesta sisustuksesta (ainoa huonekalu on sänky. Eli patja) johtuen lattian harjailu on aika helppoa. Neliöitäkin on korkeintaan vaan kymmenen.

Muutaman päivän sää on ollut sateinen, ja sateitakin on tullut. Tänään pelkäsin kotona ukkosta, koska olin ihan varma, että jos se iskisi jonnekin lähiseuduille, niin mun tietokoneeni lentäisi ensimmäisten joukossa ilmaan. Niin paljoa ei kuitenkaan pelottanut, että olisin viitsinyt irrottaa johdon seinästä. Oli niin hyvä vaihe meneillään, pasianssissa. En ollut aikasempaa ollenkaan huomannut käyttää tällasta työnteon välttelyn muotoa hyödykseni. Mutta nyt kun ei oo nettiä, niin löysin kaikki vanhat hyvät mahjongit ja vapaakentät. Koneeni puolesta pelkäsin lähinnä siksi, kun suomesta saksalaisen insinöörin sunnittelemalla adapterilla ei täällä taaskaan tehnyt mitään. Siihen oli jostain koristeellisuuden halusta lisätty muutama käyttötarkotukseton muoviosa, minkä vuoksi esimerkiksi tietokoneen johtoa ei pystynyt laittamaan sisään. Pohdin hetken, että mistäköhän sitä löytäisi uuden adapterin ja muutamia muita asioita, mitä olin vailla täällä asunnolla. Onneksi lähdin palloilemaan viime viikonloppuna markkinoille, sieltä löytyi monenmoista tarpeellista, mm. adapteri 0,70 sentillä. Se toimii ainakin toistaseksi, mutta heittää aina välillä pientä kipinää ilmoille, kun sen tökkää uudelleen seinään.

Yksi hauskimmista päivistä, tai hetkistä on toistaseksi jollain todella hämärtyneellä tavalla ollut kaupunkiautoilu. Vaikka olen vaan istunut takapenkillä ja pitkästynyt siinä missä muutkin, niin silti. Ei sitä kyllä säännöllisesti kestäisi – tai varsinkaan, jos haluaisi päästä ajoissa johonkin määränpäähän. Nytkin istuttiin noin tunti parin kilometrin matkalla. Sinä aikana viereistä kaistaa meni noin kymmenen metrobussia, jolla matka oisi kestänyt muutaman minuutin. Muutamalla hienommalla edessä menevällä autolla oli etupenkkien edessä pieni valkokangas dvd-elokuvien katsomista varten. Me oltiin vuosimallin -99 kuplassa. Välillä kyllä kuskia alkoi sen verran kyllästyttää, että vetäsi oven reteesti auki ja kävi ulkopuolella venyttelemässä. Tai vähensi tuskanhiessä vaatetta. Ajeluretkellä hymyilytti myös Suomessa jo melkein jokaisessa autossa olevat gps-laitteet. Tai tuli vaan mieleen muuttoreissuni Helsingistä Somerolle. Kun matkalla oli ehkä noin kolme risteystä, niin laite kertoi kiltisti, mihin suuntaan kuuluu kääntyä milloinkin. Täällä risteyksiä oli aika monta, ja kaikilla kolmella cityn alkuperäiskansalaisella oli paljon mielipiteitä siitä, millainen reitti kannattaisi valita ja minne kääntyä siinä vaiheessa, kun ollaan jo keskellä risteystä ja valot vaihtuneet. Mun mielestäni ihmeenkaupalla löydettiin perille, mutta luulen, että muut ei missään vaiheessa tippuneet kartalta. Toki mullakin oli välillä mielipide siitä, minnepäin kannattaisi kääntyä. Varsinkin, kun kaksi ystävällistä kotiinsaattajaa tuijottaa kysyvästi ja pyytää ohjeita suunnita U-käännöksen jälkeen. Pitää ehkä tutustua kotikontuihin vähän paremmin, ettei tarvitse seuraavalla kerralla arvailla niin paljoa, että missä mahdankaan asua.

Hauska sattuma, että toinen kämppiksistäni, Toluca-nimisestä kaupungista kotoisin oleva Vanessa tekee myös parhaillaan meidän gradun vastinetta omaan yliopistoonsa. Toistaseksi tää on tarkottanut yhteistä työnpakoilua ja kävelyä UNAMin (Meksikon tai koko Latinalaisen Amerikan tärkein/arvostetuin yliopisto) alueella. Kirjastossakin käytiin. Lainaamaan en sieltä pysty, mutta jonain päivänä menen sinne vähän pidemmäksi aikaa, koska kirjoja oli seitsemisen kerrosta ja paljon mahdollisesti mulle hyödyllisiä opuksia. Mutta on meidän nyt yhteinen gradu-projekti jo edistynytkin. Ollaan perustettu meidän olohuone/eteiseen gradutoimisto. Vanessa ystävällisesti siirsi oman pöytänsä sinne huoneestaan, että mun ei tarvitse hommata erillistä. Molemmilla on penkit sen vieressä odottamassa ahkeria koululaisia tekemään tutkimustyötä. Myös sattumalta antropologiasta kandiksi valmistunut Vanessa teki silloin tutkielman julkisen tilan käytöstä. Sittemmin pääaine on vaihtunut lingvistiikaksi. Hienoa, että muuallakin opiskelijat tuntuu haahuilevan kaikkien mahdollisten oppiaineiden välillä. Nyt työnalla oleva gradu koskee alkuperäiskansojen kielenkäytön tapoja. Eli missä ja millaisissa tilanteissa puhuvat espanjaa ja koska taas omaa kieltään.

Jos joku innokas lukija ihmettelee, mistä äät ja ööt on yhtäkkiä ilmestyneet, niin kerrottakenoon, että olen siirtynyt kirjottamaan näitä kotona. Edellisen kirjotin alakerrassa olevassa internet-paikassa, mutta omistajien kaksi pikkupoikaa ja niiden kaverit on sen verran äänekästä sakkia, että en osannut keskittyä yhtäkään lausetta kerralla alusta loppuun. Kyseiset pikkuherrat on aina paikalla pelaamassa tietsikalla jotain tappopelejä. Koita siinä sitten ilmaista suomalaisin sanoin meksikon kauneutta, kun 7-vuotiaat lapset huutaa tappokehotuksia tai muita sotahuutoja pelin ryydittämiseksi. Välillä sotaa käydään vähän ruudun ulkopuolellakin.


Ps. Palestiinalaishuivit on ollut taalla viimeisen viikon alessa. Se on musta vahan... huvittavaa. Tai irvokasta, ihan miten vaan.

tieteellisia edistysaskelia

matka oli pitka ja tuskainen, mutta kahdentoistatunnin frankfurt-mexico karvistelyn jalkeen maaranpaa loytyi. koneessa matkan ensimmaisen puoliskon keskityin lahinna olemaan arsyyntynty ja ahdistunut, kun mulle ei naytettykaan niin hyvia elokuvia, kun olin jo ehtinyt toiveajatella. mutta jotenkin heikoimmalla hetkellani kykenin muistamaan, etta hittolainen. olinkin gradumatkalla. kaivoin toistaiseksi suomessa aikaansaamani tekstin repun uumenista ja aloin lukea. sen jalkeen matka menikin nopeasti, koska noin sivulle kahdenksan paastyani alkoi ramasta niin pahasti, etta oli pakko laittaa silmat seuraaviksi neljaksi tunniksi kiinni. otin sen myos todisteena tyoni tieteellisista meriiteista.
taytyy myos todeta, etta kaveri oli lentokentalla vastassa. tama on mainitsemisenarvoista siksi, koska kerkesin joillekin sanoa, etta kyseessa on sen verran meksikolainen tapaus, etta ei voi olla varma muistaako se tulla oikeana paivana ja oikeaan aikaan paikalla. mita viela! tyyppi oli ollut siella puoli tuntia ajoissa. ja mun lento oli kaksi tuntia myohassa. ja olin kylla siina vasymyksen tilassa aika tyytyvainen, etta joku talutti mut taksiin ja neuvoi kuskin perille tulevalle asunnolleni.
paikka jossa asun on todella kiva. ottaen huomioon kaupungin, alue on todella rauhallinen. samasta korttelista loytyy internet, pyykkitupa, muutamia kauppoja, puhelinpuoti, lehtikioski ja muu tarpeellinen. bussi, milla paasee metrolle, mika puolestaan vie keskustaan, menee myos suoraan korttelin edesta. huone on sellaista hoas-tasoa ja kokoa, vuokra vaan on pienempi. parasta on kuitenkin terassi, mika on suurinpiirtein kolme kertaa helsingin yksioni kokoinen. siella tosin asuu myos joku elukka, mika aiheutti mulle ensimmaisena paivana sydamentykytyksia. nain heti silmissani, etta se himoitsee mun fazerin sinisia, joista oli saanut vainun. juoksin ulkoa huoneeseeni, missa ikkuna oli auki ja kylla. otus oli ikkunani takana. myohemmin sain kuitenkin kuulla, etta se viettaa aikaa yleensa aina siella meidan asunnon tietamilla. etta pakko kai oppia elamaan sen kanssa. seuraavan kerran uskaltauduin myos tarkkailemaan sita hieman pidempaan ja luulen, etta se on orava. joka mun mielikuvituksessa oli karhun kokoa.
toistaiseksi lentokoneessa kokemaani ahkeruudenpuuskaa (vai tylsyyden?) lukuunottamatta gradu ei ole saanut kovinkaan monia lisasivuja. olen kylla kaynyt jo haistelemassa tutkimusalueitani. toisella aukiolla ihmiset paistatteli paivaa hyvassa +25c lammossa luistinradan ja pulkkamaen valissa. nyt ne rakennelmat pitaisi olla poistettu... tarkoituksena kuitenkin on, etta talla ja seuraavalla viikolla teen kaikki tarvittavat valmistelut ja tiedon etsinnat varsinaisen tyon tekemista varten. tanaan olin paattanyt, etta ohjelmassa on kirjakauppaan meno, mutta sitten herasinkin kahdeltatoista. unirytmi on viela toistaseksi ollut vahan erikoinen, ja unet viela sita oudompia.