kysymys

yksi kaveri kysyi jokin aika sitten, että eikö noin suomalaisena musta tunnu pahalle täällä nähdä köyhyyttä ja muita ongelmia enemmän kuin olen tottunut suodattamaan lävitseni kotona. Vastasin, että ensimmäisellä kerralla meksikossa tuli tuskasteltua näitten kysymysten kanssa paljon enemmän. Eräällä tavalla silloin myös näki enemmän – tai katsoi tarkemmin. Jokainen näköhavainto meni suuren pyörän läpi omassa tajunnassa, eikä montaakaan juttua pystynyt ohittamaan arkipäiväisellä välinpitämättömyydellä. Toisaalta samalla, kun kaikki ei saa aikaan enää niin suurta tunteiden ja ajatusten peilailua itsensä sisällä, niin paljon saattaa jäädä huomaamatta. Vastasin myös, että osittain koitan olla tiedostaenkin näkemättä ja ajattelematta liikoja. Jos suhtautuisin kaikkeen, minkä ohi päivittäin kävelee sen vaatimalla tarmokkuudella ei täällä oleminen viikkoa pidempää olisi mahdollista.

Kuitenkin tuon kysymyksen jälkeen aloin ajatella, olenko muuttanut itseni liiankin sokeaksi tai välinpitämättömäksi. Sen jälkeen olen kuullut ja tuntenut ympäristöni voimakkaammin, ja uskon, että helpompaa on, kun ainakin jonkin verran käpertyy itsensä kanssa omiin mietteisiin, kun matkustaa läpi kaupungin. Vastatessani olin myös unohtanut yöllisen todellisuuden, joka alkaa pikkuhiljaa pimeän tullessa. Ei tunnu missään, koska päätin ettei tunnu -asenteen ylläpitäminen on huomattavasti vaikeampaa, kun yhtäkkiä metrossa tuntee pienen pehmeän käden asettavan jotain polvelle. Työläinen on ehtinyt vaunussa jo pitkälle, kun huomaan, että polvelle on laitettu pieni sarjakuvatarra. Se pysyy enää juuri ja juuri kiinni, niin monien vaatteista se on jo kerännyt roskaa taakseen. Pian pieni metrokauppias palaa ja kerää tarrat pois, ellei sitä halua lunastaa itselleen itse määrittelemällä hinnalla. Koko toimitus tapahtuu lähes ahdistavassa hiljaisuudessa ilman kaupusteluun normaalistu kuuluvaa huutoa ja helppoheikkimäistä puherytmiä.

Eräällä kerralla taas olin palaamassa kotiin ja istuin pikkubussissa odottamassa sen lähtöä. Toivon sen hetken koittavan pian, koska paikallaan ollessamme avoinaisista ikkunoista kuului koko ajan hiljainen laulu. En edes kuullut sanoja, jotka ehtivät toistua useasti ennen kuin lähdettiin. Siitä huolimatta pienen laulunpätkän henkäily pimeällä metroasemalla meinasi olla liikaa. Esittäjä oli keski-ikäinen mies, joka istui laitureille vievien rappujen päässä kylmässä maassa polvillaan silmät kiinni. Onneksi bussini lähti. Pääsin pakoon kotoiseen coloniaani keskiluokkaisesti haukkuvien koirien ja poliisien valvomien autoparkkien luo, missä kolmesta peitosta huolimatta joskus paleltaa öisin.