huimaa ahkeruutta

kauhealla innolla ja jokos jopa tohinalla aloitin blogin kirjoittamisen uudelleen... mutta alkua pidemmalle en sitten paassytkaan. syytan siita kuitenkin kaikkia muiden mielenkiintoisten blogien pitajia, koska mun aikani vaan yhtakkia vierahtaakin heidan sivuillaan, enka paivita omasta elostani mitaan. ihmettelin myos yhdelle aitiys-blogia pitavalle ystavalleni, etta miten han kerkeaa. niin se vaan menee, etta kun Vapaata Rauhallista ja Hiljaista aikaa paivassa on parhaimmillaan ehka noin tunti, niin se priorisointi ei aina osu tanne. vaan johonkin hirveesti tarkeampiin asioihin, kuten sen miettimiseen, mika musta tulee isona.

todellakin, edellisesta opintosuorituksesta (gradu) on jo vuosi, mutta nyt koitan vihdoin valmistua. ja viime tipassa tietysti. maanantaina papereiden pitaa olla tiedekunnassa, mikali haluan olla vuosimallia 2011. taitaa tarvita tuhlata tuohon ykkosluokan postimerkkiin. sitten sita ollaan komiasti FM ja kortiston uusi asukki. tyopaikkaideoita otetaan vastaan! kotona on kivaa, mutta rajansa kaikealla. mulla se on nakojaan noin yksi vuosi. vaikka hauskaa ja rentoahan taalla on, mutta ehka kaipaan jotain aivopurtavaakin jo. eli mol.fi -sivustolle tieni kay. harmillisinta vaan on, ettei sielta useinkaan tunnu loytyvan juuri niita kuuluisia oman alan toita. siis kehitysyhteistyotoita. olenkin ajatellu laajentavani tuon omimman alani mahdollisimman kaikkea tarkoittavaksi. mita sitten loytyykaan, muuttokin lienee edessa taalta maalta, vaikka en ole ihan varma olenko siihen viela valmis. varsinkin, kun paivan hesarissa kerrottiin seudun huonosta vuokra-asuntotilanteesta. missa on mun koti?


vali vali paivan kuulumiset tassa.

Loppuvuosi 2009-2010

Meksikosta kotiinpalattuani kaikki asiat oli perinteisesti levallaan.

Helsinkiin piti paasta taas jotenkin muuttamaan, mutta en tietenkaan ollut tehnyt asialle hyvissa ajoin, etukateen mitaan. Syksyhan on pahinta aikaa yrittaa loytaa itselleen koti, kun kaikki uudet opiskelijat kanssa etsii edes jotain soppea, mita kutsua omakseen. Laiskalla voi kuitenkin kayda hullun tuuri. Noin toisena paivanani Suomessa juttelin ystavan kanssa puhelimessa, joka voivotteli, etta tyot Moskovassa odottaisi, mutta kun ei huvita muuttaa ja mitenkohan kalustetun asunnon saisi vuokralle. Mulle heti! Eli niin suuntasin Puistolaan. Syyskuussa perassani sinne seurasi mies P Meksikosta (kuulostaapa salaperaiselta).

Suomessa elama meni taas tuttuihin uomiinsa aika nopeasti. Gradun valmistumisen yrittamista, sahlya, kavereita. Mukavaa arkea. Joskus kaiketi juhlaakin.

P lahti joulukuussa takaisin Meksikoon. Ja tuli taas takaisin Suomeen maaliskuussa (?). Tama vaihe sisaltaa paljon erinaista sekalaista toimintaa ulkomaalaislain viidakossa. Siis kaikkea sellasta kuivaa, mita en edes jaksa erotella tassa. Tai kai olen aika paljon onnistunut unohtamaankin, etta miten kaikki oikein menikaan. Lopputuloksena kuitenkin P sai kesalla oleskeluluvan vuodeksi.

Silloin olinkin jo raskaana. Gradukaan ei ollut viela syntynyt, vaikka tuntui jo painavan jaloissa kovin yliaikaisena. Sain sen kuitenkin "alta pois" ennen muita tulevaisuudessa odottavia synnytystuskia. Aihe ei lakannut missaan vaiheessa kiinnostamasta, mutta kunnianhimo alkoi olla aika harvinainen vieras. Mutta tehtya tuli - hyvamajee!

Syksylla 2010 alkoi hiotuttaa. Kaveri oli palaamassa Moskovasta ja halusi tietysti muuttaa omaan kotiinsa. Mutta kun mitaan muuta, edes hirveeta morskaa, ei meille tuntunut loytyvan. Ei auttanut saannollinen vierailu kaupungin asuntotoimistossa, eika raskauden alleviivaus. Hesarissa joku asuntoheppu samaisesta toimistosta kuitenkin selitti kuinka kampat jaetaan tarveharkinnan mukaan. Just joo, silta musta ei ainakaan tuntunut. Tarve oli kova! Siina sitten jotenkin muotoutui sellainen paatos melkein itsestaan ja pakon edessa, etta muutammekin mun lapsuuden kotiin maalle. Talo oli tyhjillaan, joten talonmiehille olikin kayttoa. Tanne Varsinais-Suomeen tultiin sitten sopivasti kuukausi ennen laskettua aikaa, eli joulukuussa. Pesaa piti rakentaa, mutta vuoden viimeisen kuukauden keskityin pidattamaan vauvaa vuodelle 2011, herailemaan keskella yota ja syomaan uskomattoman maaran maissimuroja. Ja sitten menemaan uudelleen nukkumaan.

tauko

hiljaiselo lienee vahattelya, jos blogiin ei ole tullut yhtakaan uutta kirjoitusta noin kahteen ja puoleen vuoteen. mutta aina voi aloittaa uudelleen!

nyt kunnianhimoisena projektina (saamattomuuteni tuntien) on pikapikaa kertoa, mita tuona aikana on tapahtunut. lupaan olla aika suurpiirteinen.

vuosi 2009:

elokuussa lahdin meksikosta. gradu oli mielestani saanut sille kuuluvan huomion ja laiskotellakin olin kerinnyt. sikainfluenssa vei jonkin verran hyvaa tyoaikaa, mutta ehka se on enemmankin tekosyy. ei se muutama "karanteeniviikko" nyt niin paljon tuntunut. siskon tosin piti juuri kyseisena aikana tulla mun luo kylailemaan. eipa sitten tullut, kun koko maa tuntui pistavan oven sappiin. koska hanella oli loma ja lentoliput - eli jonnekin oli mentava - suunnitelma muuttuikin niin, etta tapasimme toukokuussa san franciscossa.

kaunis kaupunki ja kiva loma. mutta tuntui se vaan oudolta olla yhtakkia niin erilaisessa maailmassa. jotenkin ymmarsin, etta kaupunki on ehka aina iso, suurkaupunkikin mahdollisesti, mutta etta siella oli hiljaista! siis ei ristinsielua missaan. nyt, kun asun someron saarentakana voisi nakokulma olla eri...

lomailtuani sikiksesta palasin mexicoon. tuntui mukavalta palata. vaikkei epidemian aikana ollutkaan voinut tehda oikein mitaan tai liikkua missaan, niin en missaan vaiheessa ajatellut, etta haluaisin tai etta tarvitsisi "paeta" suomeen saakka. lentokentalta porhalsin kotiin taksilla. totesin tilanteen normalisoituneen silla aikaa, kun olin kavellyt ylos-alas san franciscon makia. taksin ikkunasta nain valtatien varrella lukemattomia prostituoituja ja taco-karryille oli pitkat jonot. selkeat indikaattorit siis!

elokuussa, kun lensin pois meksikosta tein muutaman paivan pysahdyksen chicagoon. ihan mukavan tuntuinen kaupunki, mutta en tieda. ehka siitakin olisi jonain muuna kertana, toisenlaisessa tilanteessa, saanut enemman irti. valitilassa olemiselta se minusta lahinna tuolloin tuntui. ei suomessa - ei meksikossa. se oli ainoa, mita ymmarsin. kavelin kaupungissa paljon ympariinsa, ja yritin solkata englantia. ei ollut sekaan koskaan tuntunut niin vaikealta. minun suussani olevasta kielesta oli tullut liian hidas ja suuri.

tasta tama pikakelaus lapi historian harmaiden lehtien jatkuu, kun seuraava inspiraatio tulee.