Nyt olen löytänyt ensimmäisen huonon puolen asunnosta. Siellä pitää jostain eriskummallisesta syystä siivota aivan äärettömän usein. Eläin terassilla ei ole enää harmiksi, koska päätin ruveta sen kaveriksi. Mutta tää siivoominen, kerkeekö sitä oikeen muuta tekemäänkään? En ymmärrä, mistä moinen voi johtua. Ja olen sentään tottunut asumaan aina jossain kaaoksessa, joten en ihan vähällä alkaisi siivousvälineistöä etsimään. Mutta se tuntuu olevan jossain määrin pakollista tässä asunnossa, jos mielin vielä muutaman kuukauden päästä pystyä hengittämään. Vaikka mulla on tavaraa aivan minimalistisesti, niin jonkin ympärille noin kahdessa päivässä kerääntyy jo suuri pölypilvi. Sen lisäksi kaikkea peittää ohut hiekkakerros. Tai mitä se sitten ikinä onkin. No, toisaalta onneksi tästä minimalistisesta sisustuksesta (ainoa huonekalu on sänky. Eli patja) johtuen lattian harjailu on aika helppoa. Neliöitäkin on korkeintaan vaan kymmenen.
Muutaman päivän sää on ollut sateinen, ja sateitakin on tullut. Tänään pelkäsin kotona ukkosta, koska olin ihan varma, että jos se iskisi jonnekin lähiseuduille, niin mun tietokoneeni lentäisi ensimmäisten joukossa ilmaan. Niin paljoa ei kuitenkaan pelottanut, että olisin viitsinyt irrottaa johdon seinästä. Oli niin hyvä vaihe meneillään, pasianssissa. En ollut aikasempaa ollenkaan huomannut käyttää tällasta työnteon välttelyn muotoa hyödykseni. Mutta nyt kun ei oo nettiä, niin löysin kaikki vanhat hyvät mahjongit ja vapaakentät. Koneeni puolesta pelkäsin lähinnä siksi, kun suomesta saksalaisen insinöörin sunnittelemalla adapterilla ei täällä taaskaan tehnyt mitään. Siihen oli jostain koristeellisuuden halusta lisätty muutama käyttötarkotukseton muoviosa, minkä vuoksi esimerkiksi tietokoneen johtoa ei pystynyt laittamaan sisään. Pohdin hetken, että mistäköhän sitä löytäisi uuden adapterin ja muutamia muita asioita, mitä olin vailla täällä asunnolla. Onneksi lähdin palloilemaan viime viikonloppuna markkinoille, sieltä löytyi monenmoista tarpeellista, mm. adapteri 0,70 sentillä. Se toimii ainakin toistaseksi, mutta heittää aina välillä pientä kipinää ilmoille, kun sen tökkää uudelleen seinään.
Yksi hauskimmista päivistä, tai hetkistä on toistaseksi jollain todella hämärtyneellä tavalla ollut kaupunkiautoilu. Vaikka olen vaan istunut takapenkillä ja pitkästynyt siinä missä muutkin, niin silti. Ei sitä kyllä säännöllisesti kestäisi – tai varsinkaan, jos haluaisi päästä ajoissa johonkin määränpäähän. Nytkin istuttiin noin tunti parin kilometrin matkalla. Sinä aikana viereistä kaistaa meni noin kymmenen metrobussia, jolla matka oisi kestänyt muutaman minuutin. Muutamalla hienommalla edessä menevällä autolla oli etupenkkien edessä pieni valkokangas dvd-elokuvien katsomista varten. Me oltiin vuosimallin -99 kuplassa. Välillä kyllä kuskia alkoi sen verran kyllästyttää, että vetäsi oven reteesti auki ja kävi ulkopuolella venyttelemässä. Tai vähensi tuskanhiessä vaatetta. Ajeluretkellä hymyilytti myös Suomessa jo melkein jokaisessa autossa olevat gps-laitteet. Tai tuli vaan mieleen muuttoreissuni Helsingistä Somerolle. Kun matkalla oli ehkä noin kolme risteystä, niin laite kertoi kiltisti, mihin suuntaan kuuluu kääntyä milloinkin. Täällä risteyksiä oli aika monta, ja kaikilla kolmella cityn alkuperäiskansalaisella oli paljon mielipiteitä siitä, millainen reitti kannattaisi valita ja minne kääntyä siinä vaiheessa, kun ollaan jo keskellä risteystä ja valot vaihtuneet. Mun mielestäni ihmeenkaupalla löydettiin perille, mutta luulen, että muut ei missään vaiheessa tippuneet kartalta. Toki mullakin oli välillä mielipide siitä, minnepäin kannattaisi kääntyä. Varsinkin, kun kaksi ystävällistä kotiinsaattajaa tuijottaa kysyvästi ja pyytää ohjeita suunnita U-käännöksen jälkeen. Pitää ehkä tutustua kotikontuihin vähän paremmin, ettei tarvitse seuraavalla kerralla arvailla niin paljoa, että missä mahdankaan asua.
Hauska sattuma, että toinen kämppiksistäni, Toluca-nimisestä kaupungista kotoisin oleva Vanessa tekee myös parhaillaan meidän gradun vastinetta omaan yliopistoonsa. Toistaseksi tää on tarkottanut yhteistä työnpakoilua ja kävelyä UNAMin (Meksikon tai koko Latinalaisen Amerikan tärkein/arvostetuin yliopisto) alueella. Kirjastossakin käytiin. Lainaamaan en sieltä pysty, mutta jonain päivänä menen sinne vähän pidemmäksi aikaa, koska kirjoja oli seitsemisen kerrosta ja paljon mahdollisesti mulle hyödyllisiä opuksia. Mutta on meidän nyt yhteinen gradu-projekti jo edistynytkin. Ollaan perustettu meidän olohuone/eteiseen gradutoimisto. Vanessa ystävällisesti siirsi oman pöytänsä sinne huoneestaan, että mun ei tarvitse hommata erillistä. Molemmilla on penkit sen vieressä odottamassa ahkeria koululaisia tekemään tutkimustyötä. Myös sattumalta antropologiasta kandiksi valmistunut Vanessa teki silloin tutkielman julkisen tilan käytöstä. Sittemmin pääaine on vaihtunut lingvistiikaksi. Hienoa, että muuallakin opiskelijat tuntuu haahuilevan kaikkien mahdollisten oppiaineiden välillä. Nyt työnalla oleva gradu koskee alkuperäiskansojen kielenkäytön tapoja. Eli missä ja millaisissa tilanteissa puhuvat espanjaa ja koska taas omaa kieltään.
Jos joku innokas lukija ihmettelee, mistä äät ja ööt on yhtäkkiä ilmestyneet, niin kerrottakenoon, että olen siirtynyt kirjottamaan näitä kotona. Edellisen kirjotin alakerrassa olevassa internet-paikassa, mutta omistajien kaksi pikkupoikaa ja niiden kaverit on sen verran äänekästä sakkia, että en osannut keskittyä yhtäkään lausetta kerralla alusta loppuun. Kyseiset pikkuherrat on aina paikalla pelaamassa tietsikalla jotain tappopelejä. Koita siinä sitten ilmaista suomalaisin sanoin meksikon kauneutta, kun 7-vuotiaat lapset huutaa tappokehotuksia tai muita sotahuutoja pelin ryydittämiseksi. Välillä sotaa käydään vähän ruudun ulkopuolellakin.
Ps. Palestiinalaishuivit on ollut taalla viimeisen viikon alessa. Se on musta vahan... huvittavaa. Tai irvokasta, ihan miten vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti