H1N1

olin tecomanissa, palaamassa venahtaneelta paasiaislomalta méxicoon. Lippu seuraavaan bussiin oli taskussa, ajattelin odotellessani kayda tarkistamassa ihmisten viimeisimmat kuulumiset nettikahvilassa. Roskapostin seassa oli yksi asiallinen sahkoposti kotoa, se alkoi ymmarrykselleni sekavalla tekstilla possuista ja flunssasta. Samalla sisko alkaa jututtaa messengerissa. Myos ensimmaiset rivit liittyvat jotenkin sikojen influenssaan. Uutispimentoni piti ilmeisesti tulla paatokseensa jossain vaiheessa. Pikaisesti ennen linja-auton lahtoa koitin haalia itselleni edes pintapuoliset tiedot meneillaan olevasta epidemiasta. Koitin kuvitella, millaiseen méxicoon saapuisin seuraavana aamuna. En tarvinnut montaa hetkea pohdiskelulle, kun jo nain ihmisten kulkevan puoliautioilla kaduilla kumipuvuissa tai yksityisissa kapseleissaan valttaen kontaktia toisiin ulkoilmaan uskaltautuneisiin. Tieteiselokuvien luoma mielikuvitus paasi valloilleen.
Noin tunti bussin lahdon jalkeen pysahdymme moottoritien alkumetreilla ja autoon nousee suusuojuksessa ja kumihanskoissa nuori nainen. Kertoo olevansa terveysministeriosta. Onneksi olin saanut pikatiedotuksen suomesta jo ennen autoon nousemista, muuten olisin saattanut epailla jatkaneeni alkumatkan uinuntaa seuraavaa tiedonantoa kuunnellessani. Nainen jakaa kaikille naamarin ja kehottaa kaantymaan laakarin puoleen heti, jos ilmenee nuhaoireita, lihassarkyja, ripulia tai kuumetta. Mikali jokin naista vaivoista oli jo huolena, ulkopuolella odottaisi kenttalaakari, jonka hoiviin paasisi heti. En uskaltanut kertoa, etta cololassa olin juossut normaalia kovemmalla kiireella puskassa viime paivina.
Méxicossa linja-autoterminaali oli tavallisen kiireinen, suut ja nenat olivat kuitenkin tavallista useammilta peitettyna. Kukaan ei kuitenkaan ollut kumipuvussa tai sci fi -elokuvan kapselissa. Ostin paivan lehden ja aloin raahautua lahemmas tietoutta jattaen autuaan uutispimennon taakseni. Pelkista ajatuksista ja informaatiotulvasta alkoi nena kutittaa ja tunsin, etta aivastus haluaa ulos sisuksistani. Pidatin, pelkasin elinikaista karanteenia, jos vahingossa lennattaisin yhdenkin sylkipisaran ilmoille julkisessa tilassa.
Cololasta lahtiessa olin hekumoinut muutamilla kaupunkielaman herkuilla, joihin ajattelin itseni hukuttaa, kun olisin jattanyt maaseudun ihanaisen rauhan taakseni. Kavisin ainakin elokuvissa, mahdollisesti jonain iltana uskaltautuisin baarien tarjoamaan yoelamaan. Vahemman taidan naista iloista tulla nauttimaan. Toinen suurista elokuvateatteriketjuista on sulkenut toimintansa ”kunnes toisin ilmoitetaan”. Samoin ravintolat, yokerhot, baarit ja kaikki koulut (ala-asteista yliopistoihin). Sunnuntain jumalanpalvelus perutettiin useissa kirkoissa, méxicon jalkapallo-ottelut pelattiin yleisolta suljetuin ovin. Nainpa olen siis istunut eilisesta lahtien kotona parempia aikoja odotellessa. Onneksi tylsia ja lukemattomia gradukirjoja on viela jaljella, tekemisenpuute ei tule olemaan huolena kohtakaan. Pitkastyminen kyllakin. Mina ja porkkanat odotamme, etta elama jatkuisi taas, etta joku antaisi luvan nauttia ulkona olevasta lahes kolmenkymmenen asteen helteesta. Porkkanat ovat uskollisesti seuranani, koska lehdessa kehotettiin syomaan niita. Kuuliaisesti kipitin markkinoille ja varauduin kilon pussilla. Rousk rousk. Naamasuojan omistaminenkin on ilmeisesti etuoikeus, koska suurimmasta osasta apteekkeja ne ovat jo loppu. Onni potkaisee, jos tielle sattuu piste, jossa niita jaetaan ilmaiseksi. Muuten hengitystiensa suojatakseen joutuu turvautumaan katukauppaan, missa suojat voivat maksaa jopa 15 kertaa tavallista enemman.

lumipalloefekti

Lahdin noin kolme viikkoa sitten méxicosta kohti rannikkoa. Aikomukseni oli viettaa rentouttava paasiaisloma cololassa. Taitoin matkaa yhdessa cololalaisen ystavani kanssa, yhdeksi yoksi halusimme pysahtya hanen ystavansa luo colimaan. Kun aamu valkeni bussissa myllerrys alkoi. Vierailu sujui isantiemme sangylla maaten, mista valilla nopea pyrahdys vessaan. Ajattelin, etta vieraassa kaupungissa sopivien yksityisyytta ja suojaa antavien oksennuspuskien etsiminen oli aika epamiellyttavaa.
Seuraavana paivana hieman kello kahdentoista jalkeen puhelimeni soi nayttaen cololan numeroa. Uutinen ystavani veljen kuolemasta kiidatti meidat kylaan nopeimmalla mahdollisella tavalla. Suruaikaa rukoustilaisuuksien ohella rytmittivat muut tapahtumat. Seuraavaksi vuorossa oli ystavani kipeytyminen, itsellani oli arviolta noin 300 kirpun puremaa. sitten cololan maata liikutti maanjaristys. Vierailun hyvaksi lopuksi kanssani samassa talossa asustelleista neljasta henkilosta kolme sai uusia vatsavaivoja.
Mahaani pidellen paasin kotimatkan alkuun ja lahimpaan kaupunkiin tecomaniin saakka. Siella minut tavoittivat uutiset sika-influenssasta. Tanaan toisena paivana kaupungissa paatin lahtea internetiin sivistamaan itseani asian tiimoilta. Kun paasen paikalle naistyontekija horisee jotakin sekavaa maanjaristyksesta eika halua viruksen pelossa paastaa minua koneelle. Auki oleva televisio nayttaa kuvaa maajaristyskeskuksesta, meksikossa. Tuntuu jo hieman epatodelliselta. Nainen pesee kateni ja tietokoneen nappiksen kloorilla. Saan yhteyden muuhun maailmaan.

varjogradu

viettäessäni aikaa méxicon vanhassa keskustassa tapahtuu paljon mielenkiintoisia asioita, joilla ei ole mitään tekemistä gradun kanssa. Kämppikseni kieriskeli kerran naurusta, kun kerroin vain yhden päivän sattumuksista. Olen zocalolla palloillessa ollut pakotettu puhumaan suomen ja venäjän suhteista, tullut kutsutuksi ties minne koskakin. Erään mielenosoituksen taka-alalla vanha mies tuli juttelemaan tiedustellen, olenko toimittaja. Ei haitannut, että en ole. Hän olisi kuitenkin halunnut, että suomennan herran henkistä eliksiiriä tavoittelevan kirjan. Nyt graduaineistovihossa löytyy tarvittavat tiedot ottaa yhteyttä, kun haluan ruveta työntouhuun. Useimmiten gradun lisäksi työnkuvaani kuuluu englanninopiskelijoiden auttaminen. Muutaman tunnin aikana saattaa päästä jo esiintymään useammallakin videolla, missä sönkötän koko ajan huononevaa englantiani opiskelijoiden kanssa, jotka 99% varmuudella kysyy aina samat kysymykset. Hihitellen vaan kuvittelen, kuinka oppilaat luokassa alkavat katsoa tekemiään nauhoja, joissa kaikissa esiintyy saara vastailemassa pilkulleen ja huokaukselleen identtisiä vastauksia parhaasta meksikolaisesta ruoasta. Kerran tällainen pieni haastattelu sai uudenlaiset mittasuhteet ja autoin yhtä lukiolaisryhmää kahden tunnin ajan, jotta läksyt tuli tehtyä. Ei hullumpi homma ollenkaan, koska lopuksi veivät syömään. Eräänä lauantaina etsiessäni auringolta suojaa näin kaukaa maassa olevan valkoisen lapun, mihin oli taiteiltu ”the rasmus”. Oli pakko hiipparoida lähemmäs katsomaan, mitä on tapahtumassa. Salamyhkäinen tarkkailuni ei onnistunut, koska pian kimpussa oli kolme teinityttöä mustissa meikeissä ja the rasmus -paidoissa. Halusivat, että ostan heiltä muutaman nuhjuisen suklaapatukan, joita myivät kerätäkseen rahaa lippuihin the rasmuksen keikalle. Ääni oli infernaalinen ja hypyt korkeita, kun ilmaisin olevani suomesta. Pääsin jossain vaiheessa lipenemään paikalta, mutta seuraavalla zocalo-kierroksellani tytöt iskivät uudestaan. Tällä kertaa pääsin puhumaan suomea nauhalla hihityksen ja ihkunnan saattelemana.
Oudoin sattumus oli viime viikonloppuna, kun kävelin alameda-puistossa. Siellä on jos jonkinlaista esiintyjää ja yrittäjää. Yleensä olen kuitenkin aina päässyt niitä luimistellen pakoon joutumatta osaksi mitään performanssia. Enää ei onnistunut, kun rokonarpinen pelle otti kädestä kiinni ja vei keskelle ihmisjoukkoa, missä vitsaili minun ja muiden ulkomaalaisten kustannuksella hetken. Ajattelin, että pääsin vähällä, mutta lähtöaikeeni katkaisi seuraava esiintyjä, joka toi käteeni huivin ja alkoi tehdä taikatemppuja. Ajattelin senkin olevan vain pieni silmänkääntötemppu, jonka jälkeen voisin jatkaa mielenosoitusten metsästystä. Ei suinkaan. Istuin hiiren muotoon väännelty huivi kädessä muovipenkillä kymmenten meksikolaisten edessä noin kaksi tuntia. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen pelle tuli sanomaan, että voin laskea tiukasti etualalla pitämäni käden rennosti syliin. Ihan hyvä, koska siitä huolimatta jänteet oli vähän piukkana, kun sain vihdoin vapautuksen kaikista noitaleikeistä. Mitä siis oikeastaan tapahtui? Lavan otti haltuunsa keski-ikäinen mahakas mies, jolla oli sulkakorvikset. Ensin temput oli tavanomaisia, sen jälkeen tungettiinkin jo jääpiikkiä sieraimeen. Lupasi tunkea sen myös kaulaan ja rintakehään, mutta niin pitkälle ei koskaan päästy. Koska oli tosi kyseessä ja koska olemme meksikossa, niin naftaliineista kaivettiin myös kuoleman pyhimyksen eli santa muerten patsas. Se asetettiin joukon keskelle muutamien muiden taikaesineiden, kuten voodoo-nuken kanssa. Ihmisten usko ei saanut horjua, koska santa muertella ei saa leikkiä. Sanoi hän. Jossain vaiheessa piikki oli myös syvälle yleisössä olleen nuoren tytön sieraimessa. Poikaystävä oli lähellä pyörtymistä. Loppuhuipennus oli kuitenkin rahankeruu. Katsomassa olleille ihmisille ei annettu mahdollisuutta olla antamatta lahjoitusta. Kun riivatun näköinen mies huutaa, että nyt kaikki käsi taskuun ja raha esiin, niin ei edes köyhimmän näköinen kadunmies jätä määräystä toteuttamatta. Ensin kelpasivat kolikot, mutta pian siirryttiin setelilahjoituksiin. Kolikot kuulemma käytettäisiin santa muerten juhla-asustukseen. Setelit tiukasti nyrkkeihin puristettuina ihmiset pääsivät eroon rahoistaan. Ensimmäisellä kierroksella esiintyvä taitelija ei niitä heiltä ottanut, ja monet jäivät uskoon, että ei haittaa vaikka kourassa olisikin kaksisataa pesoa, se olisi ollut vain osa temppua. Väärä oli usko – luulen, että ”shamaani” tienasi tilaisuudessa lähes tuhat pesoa. Se on vain hieman yli viisikymmentä euroa, mutta yhtäkuin omaisuus. Tilaisuutta ja tapahtumaa on vaikea selittää. Keski-ikäiset naiset olivat kyyneleet silmissä ja laittoivat tarkasti muistiin miehen numeron ennen lähtöään. Kaikkein köyhinkin halusi antaa ainoan setelinsä. Ne, jotka lähtivät kesken pois jättäen muutaman kolikon saivatk kuulla jälkeensä sadattelun katkerista ja ymmärtämättömistä ihmisistä. Minä käsi kangashiiren ympärillä täristen olisin myös halunnut lähteä, mutta en uskaltanut. Toisaalta kaikki oli myös liian mielenkiintoista, että olisin halunnut luovuttaa A 1- katsomon paikkani. Kerroin myöhemmin kaverilleni tapahtumasta. Vaikka sanookin kaiken olevan täyttä huijausta ei santa muerte -vitsejäni ole otettu vastaan innolla. Santa muerten kanssa ei saa leikkiä, sanovat. Onneksi kaikki, myhailyni mukaanlukien tuli toistetuksi kanavalla 53. Luulen, etta numeron suuruus kertoo kanavan merkityksesta meksikolaisessa yhteiskunnassa.