kauhealla innolla ja jokos jopa tohinalla aloitin blogin kirjoittamisen uudelleen... mutta alkua pidemmalle en sitten paassytkaan. syytan siita kuitenkin kaikkia muiden mielenkiintoisten blogien pitajia, koska mun aikani vaan yhtakkia vierahtaakin heidan sivuillaan, enka paivita omasta elostani mitaan. ihmettelin myos yhdelle aitiys-blogia pitavalle ystavalleni, etta miten han kerkeaa. niin se vaan menee, etta kun Vapaata Rauhallista ja Hiljaista aikaa paivassa on parhaimmillaan ehka noin tunti, niin se priorisointi ei aina osu tanne. vaan johonkin hirveesti tarkeampiin asioihin, kuten sen miettimiseen, mika musta tulee isona.
todellakin, edellisesta opintosuorituksesta (gradu) on jo vuosi, mutta nyt koitan vihdoin valmistua. ja viime tipassa tietysti. maanantaina papereiden pitaa olla tiedekunnassa, mikali haluan olla vuosimallia 2011. taitaa tarvita tuhlata tuohon ykkosluokan postimerkkiin. sitten sita ollaan komiasti FM ja kortiston uusi asukki. tyopaikkaideoita otetaan vastaan! kotona on kivaa, mutta rajansa kaikealla. mulla se on nakojaan noin yksi vuosi. vaikka hauskaa ja rentoahan taalla on, mutta ehka kaipaan jotain aivopurtavaakin jo. eli mol.fi -sivustolle tieni kay. harmillisinta vaan on, ettei sielta useinkaan tunnu loytyvan juuri niita kuuluisia oman alan toita. siis kehitysyhteistyotoita. olenkin ajatellu laajentavani tuon omimman alani mahdollisimman kaikkea tarkoittavaksi. mita sitten loytyykaan, muuttokin lienee edessa taalta maalta, vaikka en ole ihan varma olenko siihen viela valmis. varsinkin, kun paivan hesarissa kerrottiin seudun huonosta vuokra-asuntotilanteesta. missa on mun koti?
vali vali paivan kuulumiset tassa.
30.11.2011
27.10.2011
Loppu vanhojen kaivelulle
Pidatys siis onnistui ja vauveliini R syntyi ei niin hehkealta tuntuneen ja pitkan synnytyksen jalkeen 6.1. Siita eteenpain elamaa ei olekaan hirveasti tarvinnut suunnitella. Ensin syodaan, sitten royhtaillaan ja jos viela lopuksi nukutaankin, niin kombo alkaa olla aika koossa. Pari kuukautta sellasta aika tasasta ruljanssia siihen alkuun.
R oli 3,5kk, kun lahdettiin nayttaytymaan Atlanttin toiselle puolelle hanen isan suvulle. Matkaa jatkui aina heinakuun puolivaliin saakka. Nyt jalkikateen melkein hirvittaa, kun miettii tota matkaa. Oli se kylla aika pieni, kun auto vei Helsinkiin, lento Madridiin, sielta Méxicoon, mista viela rouheat 12 matkantekoa ennen kuin seuraavan kerran paasi sankyyn nukkumaan. Eika oltu viela edes perilla! Ei ollut kylla nukahtamisvaikeuskia, paitsi tietty R:lla... Saastan yksityiskohdilta matkalla olleesta huudon maarasta. Sen verran kuitenkin, etta ihme, ettei meita heitetty bussista johonkin maantien varteen.
Kuumakin oli. Tuntui hieman epareilulta, etta ensin Suomessa oltiin karvistelty vaan kiltisti melkein koko R:n pienen elaman ajan sisatiloissa huippupakkasten vuoksi. Sitten ollaan Meksikossa, eika taaskaan paivalla voinut liikkua "vapaasti", ellei halunnut polttaa vauvan ihoa palovammoille. Tietysti aurinkorasvaa kaytettiin ja kaikki mahdolliset varotoimet, mutta on ne sateet vaan vahvoja. Punotus alkoi jo nakya pienen iholla, jos kaveli vain pyykkinarulle hakemaan vaatteet.
Meksikossa keskityttiin samaan kuin Suomessakin, eli rauhalliseen kotielamaan siis. Naapurissa oli onneksi innokkaita teinityttoja hoitoapuna, joten mikapas parempi. Sai edes joskus kadet vapaaksi massaa kasvattaneesta "pikku"vauvasta. Muutamalla pienella turistimatkalla kaytiin. Ensin Colimassa muutama yo, myohemmin syntymapaivani aikoihin Pátzcuaro-jarvella. Siella yovyttiin saaressa (Yunuén), missa asukkaita oli vain muutama sata. Saavuttiin illalla eika ainoan majotuslaitoksen ovet olleet edes auki. Ja R:lla loysat housuissa, vahan myos niiden ulkopuolella. Sade uhkailu tulollaan. Mietin, ettei 28-vuotius ollut ehka matkan rehkimisen arvoista.
Isla de Yunuén
Mutta kun ovet omaan mokkeroiseen avautu, niin oli se kylla ihan kiva sitten kuitenkin.
Heinakuussa heitettiin heipat ja tultiin takaisin Suomeen. Taalla oli viela kesa, mutta palttoota ei tarvinnut ulos mennessa. Vihdoin taydellinen keli!
Nyt tulee syksy, R tekee jo muutakin kuin alussa mainitsin. Miksi siis en myos minakin, jotain virikkeita sita tuntuisi tahan kaipaavan. Mukamas koko kotiaityis on alkanut tuntua liian helpolta. Oisko ihan noinkaan...
R oli 3,5kk, kun lahdettiin nayttaytymaan Atlanttin toiselle puolelle hanen isan suvulle. Matkaa jatkui aina heinakuun puolivaliin saakka. Nyt jalkikateen melkein hirvittaa, kun miettii tota matkaa. Oli se kylla aika pieni, kun auto vei Helsinkiin, lento Madridiin, sielta Méxicoon, mista viela rouheat 12 matkantekoa ennen kuin seuraavan kerran paasi sankyyn nukkumaan. Eika oltu viela edes perilla! Ei ollut kylla nukahtamisvaikeuskia, paitsi tietty R:lla... Saastan yksityiskohdilta matkalla olleesta huudon maarasta. Sen verran kuitenkin, etta ihme, ettei meita heitetty bussista johonkin maantien varteen.
Kuumakin oli. Tuntui hieman epareilulta, etta ensin Suomessa oltiin karvistelty vaan kiltisti melkein koko R:n pienen elaman ajan sisatiloissa huippupakkasten vuoksi. Sitten ollaan Meksikossa, eika taaskaan paivalla voinut liikkua "vapaasti", ellei halunnut polttaa vauvan ihoa palovammoille. Tietysti aurinkorasvaa kaytettiin ja kaikki mahdolliset varotoimet, mutta on ne sateet vaan vahvoja. Punotus alkoi jo nakya pienen iholla, jos kaveli vain pyykkinarulle hakemaan vaatteet.
Meksikossa keskityttiin samaan kuin Suomessakin, eli rauhalliseen kotielamaan siis. Naapurissa oli onneksi innokkaita teinityttoja hoitoapuna, joten mikapas parempi. Sai edes joskus kadet vapaaksi massaa kasvattaneesta "pikku"vauvasta. Muutamalla pienella turistimatkalla kaytiin. Ensin Colimassa muutama yo, myohemmin syntymapaivani aikoihin Pátzcuaro-jarvella. Siella yovyttiin saaressa (Yunuén), missa asukkaita oli vain muutama sata. Saavuttiin illalla eika ainoan majotuslaitoksen ovet olleet edes auki. Ja R:lla loysat housuissa, vahan myos niiden ulkopuolella. Sade uhkailu tulollaan. Mietin, ettei 28-vuotius ollut ehka matkan rehkimisen arvoista.
Mutta kun ovet omaan mokkeroiseen avautu, niin oli se kylla ihan kiva sitten kuitenkin.
Heinakuussa heitettiin heipat ja tultiin takaisin Suomeen. Taalla oli viela kesa, mutta palttoota ei tarvinnut ulos mennessa. Vihdoin taydellinen keli!
Nyt tulee syksy, R tekee jo muutakin kuin alussa mainitsin. Miksi siis en myos minakin, jotain virikkeita sita tuntuisi tahan kaipaavan. Mukamas koko kotiaityis on alkanut tuntua liian helpolta. Oisko ihan noinkaan...
11.10.2011
Loppuvuosi 2009-2010
Meksikosta kotiinpalattuani kaikki asiat oli perinteisesti levallaan.
Helsinkiin piti paasta taas jotenkin muuttamaan, mutta en tietenkaan ollut tehnyt asialle hyvissa ajoin, etukateen mitaan. Syksyhan on pahinta aikaa yrittaa loytaa itselleen koti, kun kaikki uudet opiskelijat kanssa etsii edes jotain soppea, mita kutsua omakseen. Laiskalla voi kuitenkin kayda hullun tuuri. Noin toisena paivanani Suomessa juttelin ystavan kanssa puhelimessa, joka voivotteli, etta tyot Moskovassa odottaisi, mutta kun ei huvita muuttaa ja mitenkohan kalustetun asunnon saisi vuokralle. Mulle heti! Eli niin suuntasin Puistolaan. Syyskuussa perassani sinne seurasi mies P Meksikosta (kuulostaapa salaperaiselta).
Suomessa elama meni taas tuttuihin uomiinsa aika nopeasti. Gradun valmistumisen yrittamista, sahlya, kavereita. Mukavaa arkea. Joskus kaiketi juhlaakin.
P lahti joulukuussa takaisin Meksikoon. Ja tuli taas takaisin Suomeen maaliskuussa (?). Tama vaihe sisaltaa paljon erinaista sekalaista toimintaa ulkomaalaislain viidakossa. Siis kaikkea sellasta kuivaa, mita en edes jaksa erotella tassa. Tai kai olen aika paljon onnistunut unohtamaankin, etta miten kaikki oikein menikaan. Lopputuloksena kuitenkin P sai kesalla oleskeluluvan vuodeksi.
Silloin olinkin jo raskaana. Gradukaan ei ollut viela syntynyt, vaikka tuntui jo painavan jaloissa kovin yliaikaisena. Sain sen kuitenkin "alta pois" ennen muita tulevaisuudessa odottavia synnytystuskia. Aihe ei lakannut missaan vaiheessa kiinnostamasta, mutta kunnianhimo alkoi olla aika harvinainen vieras. Mutta tehtya tuli - hyvamajee!
Syksylla 2010 alkoi hiotuttaa. Kaveri oli palaamassa Moskovasta ja halusi tietysti muuttaa omaan kotiinsa. Mutta kun mitaan muuta, edes hirveeta morskaa, ei meille tuntunut loytyvan. Ei auttanut saannollinen vierailu kaupungin asuntotoimistossa, eika raskauden alleviivaus. Hesarissa joku asuntoheppu samaisesta toimistosta kuitenkin selitti kuinka kampat jaetaan tarveharkinnan mukaan. Just joo, silta musta ei ainakaan tuntunut. Tarve oli kova! Siina sitten jotenkin muotoutui sellainen paatos melkein itsestaan ja pakon edessa, etta muutammekin mun lapsuuden kotiin maalle. Talo oli tyhjillaan, joten talonmiehille olikin kayttoa. Tanne Varsinais-Suomeen tultiin sitten sopivasti kuukausi ennen laskettua aikaa, eli joulukuussa. Pesaa piti rakentaa, mutta vuoden viimeisen kuukauden keskityin pidattamaan vauvaa vuodelle 2011, herailemaan keskella yota ja syomaan uskomattoman maaran maissimuroja. Ja sitten menemaan uudelleen nukkumaan.
Helsinkiin piti paasta taas jotenkin muuttamaan, mutta en tietenkaan ollut tehnyt asialle hyvissa ajoin, etukateen mitaan. Syksyhan on pahinta aikaa yrittaa loytaa itselleen koti, kun kaikki uudet opiskelijat kanssa etsii edes jotain soppea, mita kutsua omakseen. Laiskalla voi kuitenkin kayda hullun tuuri. Noin toisena paivanani Suomessa juttelin ystavan kanssa puhelimessa, joka voivotteli, etta tyot Moskovassa odottaisi, mutta kun ei huvita muuttaa ja mitenkohan kalustetun asunnon saisi vuokralle. Mulle heti! Eli niin suuntasin Puistolaan. Syyskuussa perassani sinne seurasi mies P Meksikosta (kuulostaapa salaperaiselta).
Suomessa elama meni taas tuttuihin uomiinsa aika nopeasti. Gradun valmistumisen yrittamista, sahlya, kavereita. Mukavaa arkea. Joskus kaiketi juhlaakin.
P lahti joulukuussa takaisin Meksikoon. Ja tuli taas takaisin Suomeen maaliskuussa (?). Tama vaihe sisaltaa paljon erinaista sekalaista toimintaa ulkomaalaislain viidakossa. Siis kaikkea sellasta kuivaa, mita en edes jaksa erotella tassa. Tai kai olen aika paljon onnistunut unohtamaankin, etta miten kaikki oikein menikaan. Lopputuloksena kuitenkin P sai kesalla oleskeluluvan vuodeksi.
Silloin olinkin jo raskaana. Gradukaan ei ollut viela syntynyt, vaikka tuntui jo painavan jaloissa kovin yliaikaisena. Sain sen kuitenkin "alta pois" ennen muita tulevaisuudessa odottavia synnytystuskia. Aihe ei lakannut missaan vaiheessa kiinnostamasta, mutta kunnianhimo alkoi olla aika harvinainen vieras. Mutta tehtya tuli - hyvamajee!
Syksylla 2010 alkoi hiotuttaa. Kaveri oli palaamassa Moskovasta ja halusi tietysti muuttaa omaan kotiinsa. Mutta kun mitaan muuta, edes hirveeta morskaa, ei meille tuntunut loytyvan. Ei auttanut saannollinen vierailu kaupungin asuntotoimistossa, eika raskauden alleviivaus. Hesarissa joku asuntoheppu samaisesta toimistosta kuitenkin selitti kuinka kampat jaetaan tarveharkinnan mukaan. Just joo, silta musta ei ainakaan tuntunut. Tarve oli kova! Siina sitten jotenkin muotoutui sellainen paatos melkein itsestaan ja pakon edessa, etta muutammekin mun lapsuuden kotiin maalle. Talo oli tyhjillaan, joten talonmiehille olikin kayttoa. Tanne Varsinais-Suomeen tultiin sitten sopivasti kuukausi ennen laskettua aikaa, eli joulukuussa. Pesaa piti rakentaa, mutta vuoden viimeisen kuukauden keskityin pidattamaan vauvaa vuodelle 2011, herailemaan keskella yota ja syomaan uskomattoman maaran maissimuroja. Ja sitten menemaan uudelleen nukkumaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)