viettäessäni aikaa méxicon vanhassa keskustassa tapahtuu paljon mielenkiintoisia asioita, joilla ei ole mitään tekemistä gradun kanssa. Kämppikseni kieriskeli kerran naurusta, kun kerroin vain yhden päivän sattumuksista. Olen zocalolla palloillessa ollut pakotettu puhumaan suomen ja venäjän suhteista, tullut kutsutuksi ties minne koskakin. Erään mielenosoituksen taka-alalla vanha mies tuli juttelemaan tiedustellen, olenko toimittaja. Ei haitannut, että en ole. Hän olisi kuitenkin halunnut, että suomennan herran henkistä eliksiiriä tavoittelevan kirjan. Nyt graduaineistovihossa löytyy tarvittavat tiedot ottaa yhteyttä, kun haluan ruveta työntouhuun. Useimmiten gradun lisäksi työnkuvaani kuuluu englanninopiskelijoiden auttaminen. Muutaman tunnin aikana saattaa päästä jo esiintymään useammallakin videolla, missä sönkötän koko ajan huononevaa englantiani opiskelijoiden kanssa, jotka 99% varmuudella kysyy aina samat kysymykset. Hihitellen vaan kuvittelen, kuinka oppilaat luokassa alkavat katsoa tekemiään nauhoja, joissa kaikissa esiintyy saara vastailemassa pilkulleen ja huokaukselleen identtisiä vastauksia parhaasta meksikolaisesta ruoasta. Kerran tällainen pieni haastattelu sai uudenlaiset mittasuhteet ja autoin yhtä lukiolaisryhmää kahden tunnin ajan, jotta läksyt tuli tehtyä. Ei hullumpi homma ollenkaan, koska lopuksi veivät syömään. Eräänä lauantaina etsiessäni auringolta suojaa näin kaukaa maassa olevan valkoisen lapun, mihin oli taiteiltu ”the rasmus”. Oli pakko hiipparoida lähemmäs katsomaan, mitä on tapahtumassa. Salamyhkäinen tarkkailuni ei onnistunut, koska pian kimpussa oli kolme teinityttöä mustissa meikeissä ja the rasmus -paidoissa. Halusivat, että ostan heiltä muutaman nuhjuisen suklaapatukan, joita myivät kerätäkseen rahaa lippuihin the rasmuksen keikalle. Ääni oli infernaalinen ja hypyt korkeita, kun ilmaisin olevani suomesta. Pääsin jossain vaiheessa lipenemään paikalta, mutta seuraavalla zocalo-kierroksellani tytöt iskivät uudestaan. Tällä kertaa pääsin puhumaan suomea nauhalla hihityksen ja ihkunnan saattelemana.
Oudoin sattumus oli viime viikonloppuna, kun kävelin alameda-puistossa. Siellä on jos jonkinlaista esiintyjää ja yrittäjää. Yleensä olen kuitenkin aina päässyt niitä luimistellen pakoon joutumatta osaksi mitään performanssia. Enää ei onnistunut, kun rokonarpinen pelle otti kädestä kiinni ja vei keskelle ihmisjoukkoa, missä vitsaili minun ja muiden ulkomaalaisten kustannuksella hetken. Ajattelin, että pääsin vähällä, mutta lähtöaikeeni katkaisi seuraava esiintyjä, joka toi käteeni huivin ja alkoi tehdä taikatemppuja. Ajattelin senkin olevan vain pieni silmänkääntötemppu, jonka jälkeen voisin jatkaa mielenosoitusten metsästystä. Ei suinkaan. Istuin hiiren muotoon väännelty huivi kädessä muovipenkillä kymmenten meksikolaisten edessä noin kaksi tuntia. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen pelle tuli sanomaan, että voin laskea tiukasti etualalla pitämäni käden rennosti syliin. Ihan hyvä, koska siitä huolimatta jänteet oli vähän piukkana, kun sain vihdoin vapautuksen kaikista noitaleikeistä. Mitä siis oikeastaan tapahtui? Lavan otti haltuunsa keski-ikäinen mahakas mies, jolla oli sulkakorvikset. Ensin temput oli tavanomaisia, sen jälkeen tungettiinkin jo jääpiikkiä sieraimeen. Lupasi tunkea sen myös kaulaan ja rintakehään, mutta niin pitkälle ei koskaan päästy. Koska oli tosi kyseessä ja koska olemme meksikossa, niin naftaliineista kaivettiin myös kuoleman pyhimyksen eli santa muerten patsas. Se asetettiin joukon keskelle muutamien muiden taikaesineiden, kuten voodoo-nuken kanssa. Ihmisten usko ei saanut horjua, koska santa muertella ei saa leikkiä. Sanoi hän. Jossain vaiheessa piikki oli myös syvälle yleisössä olleen nuoren tytön sieraimessa. Poikaystävä oli lähellä pyörtymistä. Loppuhuipennus oli kuitenkin rahankeruu. Katsomassa olleille ihmisille ei annettu mahdollisuutta olla antamatta lahjoitusta. Kun riivatun näköinen mies huutaa, että nyt kaikki käsi taskuun ja raha esiin, niin ei edes köyhimmän näköinen kadunmies jätä määräystä toteuttamatta. Ensin kelpasivat kolikot, mutta pian siirryttiin setelilahjoituksiin. Kolikot kuulemma käytettäisiin santa muerten juhla-asustukseen. Setelit tiukasti nyrkkeihin puristettuina ihmiset pääsivät eroon rahoistaan. Ensimmäisellä kierroksella esiintyvä taitelija ei niitä heiltä ottanut, ja monet jäivät uskoon, että ei haittaa vaikka kourassa olisikin kaksisataa pesoa, se olisi ollut vain osa temppua. Väärä oli usko – luulen, että ”shamaani” tienasi tilaisuudessa lähes tuhat pesoa. Se on vain hieman yli viisikymmentä euroa, mutta yhtäkuin omaisuus. Tilaisuutta ja tapahtumaa on vaikea selittää. Keski-ikäiset naiset olivat kyyneleet silmissä ja laittoivat tarkasti muistiin miehen numeron ennen lähtöään. Kaikkein köyhinkin halusi antaa ainoan setelinsä. Ne, jotka lähtivät kesken pois jättäen muutaman kolikon saivatk kuulla jälkeensä sadattelun katkerista ja ymmärtämättömistä ihmisistä. Minä käsi kangashiiren ympärillä täristen olisin myös halunnut lähteä, mutta en uskaltanut. Toisaalta kaikki oli myös liian mielenkiintoista, että olisin halunnut luovuttaa A 1- katsomon paikkani. Kerroin myöhemmin kaverilleni tapahtumasta. Vaikka sanookin kaiken olevan täyttä huijausta ei santa muerte -vitsejäni ole otettu vastaan innolla. Santa muerten kanssa ei saa leikkiä, sanovat. Onneksi kaikki, myhailyni mukaanlukien tuli toistetuksi kanavalla 53. Luulen, etta numeron suuruus kertoo kanavan merkityksesta meksikolaisessa yhteiskunnassa.
31.3.2009
26.2.2009
kiertue
Toivottavasti ette ole hyljänneet mua, vaikka olenkin vaipunut blogin suhteen jonkinlaiseen hiljaiseloon, näköjään. En edes oikein tiedä, miksi kirjoittaminen on pitkittynyt, mutta ainakin haluan oikaista yhden teorian, joka on paha väärinymmärrys. Blogi ei ole ollut jäissä sen takia, että olisin kokenut suuren herätyksen ja hautautunut niin syvälle graduaineistoon ja arkistojen saloihin, että en olisi ehtinyt kirjoittaa. Paremminkin kirjoittamattomuutta selittää se, että olin pari viikkoa lomamatkalla mutkien kautta suomesta vierailulle tulleen eevan kanssa.
Kartoista kiinnostuneita maantieteellisesti suuntautuneita ihmisiä varten informoin, että reittimme oli guanajuato-san miguel allende-barra de navidad-manzanillo-colima-colola. Eeva on vielä sillä tiellänsä, mutta tullee mua viihdyttämään (ja etäännyttämään gradusta sekä blogista) taas tällä viikolla.
Seuraavaksi monisanaisempi selitys matkasta.
Ensimmäinen asia, mihin guanajuatossa kiinnitti huomiota oli tunne siitä, ettei enää ollut miljoonien méxicossa. Ennen tänne tuloa mietin, mahtaisiko suurkaupunki alkaa ahdistamaan tai tuntisinko itseni liian sidotuksi, ahtaanpaikankammoiseksi, kun liikkuminen ei ehkä olisi niin vapaata kuin suomessa, missä voin mihin kellon aikaan tahansa lähteä yksin palloilemaan mihin tahansa osaan kaupunkia, jos niin jostain erotyisestä syystä haluiaisin. Minkäälaista tuskaa city ei ole aiheuttanut, mutta guanajuatossa aloin ajatella, että huomaamattaan on kuitenkin sopeutunut aika erilaiseen ajatusmaailmaan, mitä tulee liikkumiseen tai turvallisuuteen. Onneksi se ei kuitenkaan tunnu kotiarestilta, vaikka olisinkin iltaisin kotona. En odota ovensuussa aamun ensimmäistä auringonsädettä, että voisin lähteä laajemmille tutkimusvesille, kun mitä oma asunto mahdollistaa. Nopeasti sitä kuitenkin tottuu toisenlaiseenkin tunnelmaan – guanajuatossa pian huomasi kävelevänsä keskellä katua, laukku auki ilman muistikuvaakaan siitä, missä suunnassa hostelli sillä hetkellä mahtoi olla. Tietä ylittäessä ei jaksanut edes katsoa olkansa yli, koska kaupungin keskustasta autot oli siirretty maan alle, missä oli laaja teiden verkosto.
Guanajuato on myös UNESCO:n maailmanperintökohde, ja rahaa restaurointiin oli selkeästi ollut. Méxicon plaza garibaldin jälkeen jotkin osat guanajuatoa tuntuivat ranskan rivieralta. (missä on tullut niin useasti vierailtua, että on ihan oikeutettua tehdä tällainen vertailu...) guanajuato on myös opiskelijakaupunki. Nautittiin eevan kanssa villistä opiskelijaelämästä kuluttaen hostellihuonetta koko rahan edestä. Eeva tutustui etenkin rakennuksen wc-varustukseen.
Barra de navidad oli armoitetun matkaoppaamme mukaan pieni ja rauhallinen kalastajakylä. Aamulla bussissa silmiä hieroskellessamme pohdittiin, että oleskelu kylässä voi olla mielenkiintoinen kokemus kahdelle blondille. Vain me ja muutama ahavoitunut avomerikalastaja. Kävelymatkalla hotelliin vastaan tuli ensimmäiset viisikymmentä amerikkalaiseläkeläistä. Ja virta ei ollut loppuakseen. Epäilen matkakirjan kirjoittajaa yhdeksi heistä, koska aitoa ja luonnonkaunista en olisi adjektiiveina paikasta käyttänyt. Tai en valita, on tyyni valtameri aina kaunis, vaikka silmää hieman häiritsisikin arabityyliin rakennettu viiden tähden hotelli tai hotellin omistajan oma lukaali. Nähtiin muutaman päivän oleskelun aikana noin viisi muuta alle 60-vuotiasta turistia. Loput nauttivat täysillä sauvakävelystä. Irvokkaimmat maisemat näimme laguunia kiertäneellä veneajelulla. Löytyi barra de navidadin toisenlainen puoli, jos muutaman tuhannen asukkaan kaupungissa voi kovin monenlaisia puolia olla. Kanaalin molemmin puolin oli taloja, jotka olisi voinut muutama sata neliö lisäämällä löytyä varmaankin kalifornian rannikolta. Kastelluilla ja puunatuilla patioilla oli muutama aurinkotuoli ja pieni pöytä valmiina margaritoja odottamassa. Ovien ja säppien reunoissa varoiteltiin yhtiöillä, jotka valvoivat kyseistä yksityisomaisuutta. Veneiden kokassa heilui yleensä yhdysvaltain tai kanadan lippu. Rakennusten katoilla korjaustöitä tekemässä heilui meksikolaisia. Jotenkin ajatus kiertyi yhdysvaltoihin suuntautuvaan muuttoliikkeeseen, ja toisaalta tähän muuttoliikkeeseen. Yhtäkaikki, meksikolaisen asema ja työtehtävät ovat samoja, kumman tahansa maan kansalaiset liikkuvat rajan toiselle puolelle.
Puolitoista tuntia barran aalloista etelään pysähtyi tiemme manzanilloon. Kaupunki on yksi meksikon tärkeimmistä satamista, ja sen merkitystä pyritään entisestään lisäämään. Kaupungin tyyliä tai ilmapiiriä on vaikea kuvailla. Asukkaita piti ennakkotietojen mukaan olla kohtalaisesti, mutta keskusta käsitti noin neljä katua. Kilometrien päässä oli toinen keskusta, missä hotellit nousivat parhaiden rantojen lähellä. Manzanillo on myös risteilyalusten pysähdyspaikka, liittovaltion budjetista oli saatu jo lisärahaa uuden ja paremman turistisataman rakentamiseksi. Manzanillosta löytyi myös mahdollisesti meksikon, ja siten koko maailman parhaat tacot.
Colima on samannimisen osavaltion pääkaupunki, hyvin pieni sellainen tulimme toteamaan. Yliopistosta ja hallinnon keskittymisestä huolimatta paikka oli äärettömän rauhallinen. Sunnuntaina oli vaikea löytää katuja, missä edes joidenkin ovien yllä valot olisivat houkutelleet ihmisiä syömään tai kauppoihin. Colima on tunnettu kaupungin ulkopuolella nousevista tulivuorista. Tehtiin myös varovaisia lähestymisyrityksiä. Ensimmäisellä bussimatkalla päästiin noin vartin matkan päähän, kun päätettiin, että ei mennäkään. Matka oli ollut tyssätä jo colimassa, sillä hikinen paikallisajoneuvo seisoi noin tunnin risteyksessä liikahtamatta hevosten ohimarssin vuoksi. Kävelyllä bussiasemalle cowboyt ja hepat oli ollut ihan hauska ja piristävä folkloristinen lisä, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun housut ja paita märkänä bussissa ei nähnyt koko kulkueen päätä. Seuraavana päivänä otettiin uudestaa ja päästiin jo hieman lähemmäs, laguna marialle. Vuorikiipeilijöitä meistä ei kuitenkaan tullut.
Viimeiseksi cololaan, minne hylkäsin eevan hieman yli viikko sitten. Oma oleskelu oli tavoista poiketen aika lyhyt, alle viikko. Siinä ajassa ehti sanoa moikat kilpikonnille ja niiden hoitajille. Seuraavalla kerralla, jos sinne saakka vapaahetkinä pääsen olen uhkaillut itseäni, että gradukirjat tai jopa tietokone tulee mukaan.
Mitäköhän muuta olisi tapahtunut? No, ainakin saatiin jääkaappi. Sen puute oli pahasti pidätellyt mun julmettua kokkausintoa. Oli pakko purkaa kotirouvailut sitten vaan jatkuvaan huoneen siivoamiseen. Ei vaiskaa.
Gradunteossa toistaiseksi ruminta ja pelottavinta, mitä oon nähnyt oli uusnatsien mielenosoitus joitain päiviä sitten. Onneksi niitä oli aika vähän.
Kartoista kiinnostuneita maantieteellisesti suuntautuneita ihmisiä varten informoin, että reittimme oli guanajuato-san miguel allende-barra de navidad-manzanillo-colima-colola. Eeva on vielä sillä tiellänsä, mutta tullee mua viihdyttämään (ja etäännyttämään gradusta sekä blogista) taas tällä viikolla.
Seuraavaksi monisanaisempi selitys matkasta.
Ensimmäinen asia, mihin guanajuatossa kiinnitti huomiota oli tunne siitä, ettei enää ollut miljoonien méxicossa. Ennen tänne tuloa mietin, mahtaisiko suurkaupunki alkaa ahdistamaan tai tuntisinko itseni liian sidotuksi, ahtaanpaikankammoiseksi, kun liikkuminen ei ehkä olisi niin vapaata kuin suomessa, missä voin mihin kellon aikaan tahansa lähteä yksin palloilemaan mihin tahansa osaan kaupunkia, jos niin jostain erotyisestä syystä haluiaisin. Minkäälaista tuskaa city ei ole aiheuttanut, mutta guanajuatossa aloin ajatella, että huomaamattaan on kuitenkin sopeutunut aika erilaiseen ajatusmaailmaan, mitä tulee liikkumiseen tai turvallisuuteen. Onneksi se ei kuitenkaan tunnu kotiarestilta, vaikka olisinkin iltaisin kotona. En odota ovensuussa aamun ensimmäistä auringonsädettä, että voisin lähteä laajemmille tutkimusvesille, kun mitä oma asunto mahdollistaa. Nopeasti sitä kuitenkin tottuu toisenlaiseenkin tunnelmaan – guanajuatossa pian huomasi kävelevänsä keskellä katua, laukku auki ilman muistikuvaakaan siitä, missä suunnassa hostelli sillä hetkellä mahtoi olla. Tietä ylittäessä ei jaksanut edes katsoa olkansa yli, koska kaupungin keskustasta autot oli siirretty maan alle, missä oli laaja teiden verkosto.
Guanajuato on myös UNESCO:n maailmanperintökohde, ja rahaa restaurointiin oli selkeästi ollut. Méxicon plaza garibaldin jälkeen jotkin osat guanajuatoa tuntuivat ranskan rivieralta. (missä on tullut niin useasti vierailtua, että on ihan oikeutettua tehdä tällainen vertailu...) guanajuato on myös opiskelijakaupunki. Nautittiin eevan kanssa villistä opiskelijaelämästä kuluttaen hostellihuonetta koko rahan edestä. Eeva tutustui etenkin rakennuksen wc-varustukseen.
Barra de navidad oli armoitetun matkaoppaamme mukaan pieni ja rauhallinen kalastajakylä. Aamulla bussissa silmiä hieroskellessamme pohdittiin, että oleskelu kylässä voi olla mielenkiintoinen kokemus kahdelle blondille. Vain me ja muutama ahavoitunut avomerikalastaja. Kävelymatkalla hotelliin vastaan tuli ensimmäiset viisikymmentä amerikkalaiseläkeläistä. Ja virta ei ollut loppuakseen. Epäilen matkakirjan kirjoittajaa yhdeksi heistä, koska aitoa ja luonnonkaunista en olisi adjektiiveina paikasta käyttänyt. Tai en valita, on tyyni valtameri aina kaunis, vaikka silmää hieman häiritsisikin arabityyliin rakennettu viiden tähden hotelli tai hotellin omistajan oma lukaali. Nähtiin muutaman päivän oleskelun aikana noin viisi muuta alle 60-vuotiasta turistia. Loput nauttivat täysillä sauvakävelystä. Irvokkaimmat maisemat näimme laguunia kiertäneellä veneajelulla. Löytyi barra de navidadin toisenlainen puoli, jos muutaman tuhannen asukkaan kaupungissa voi kovin monenlaisia puolia olla. Kanaalin molemmin puolin oli taloja, jotka olisi voinut muutama sata neliö lisäämällä löytyä varmaankin kalifornian rannikolta. Kastelluilla ja puunatuilla patioilla oli muutama aurinkotuoli ja pieni pöytä valmiina margaritoja odottamassa. Ovien ja säppien reunoissa varoiteltiin yhtiöillä, jotka valvoivat kyseistä yksityisomaisuutta. Veneiden kokassa heilui yleensä yhdysvaltain tai kanadan lippu. Rakennusten katoilla korjaustöitä tekemässä heilui meksikolaisia. Jotenkin ajatus kiertyi yhdysvaltoihin suuntautuvaan muuttoliikkeeseen, ja toisaalta tähän muuttoliikkeeseen. Yhtäkaikki, meksikolaisen asema ja työtehtävät ovat samoja, kumman tahansa maan kansalaiset liikkuvat rajan toiselle puolelle.
Puolitoista tuntia barran aalloista etelään pysähtyi tiemme manzanilloon. Kaupunki on yksi meksikon tärkeimmistä satamista, ja sen merkitystä pyritään entisestään lisäämään. Kaupungin tyyliä tai ilmapiiriä on vaikea kuvailla. Asukkaita piti ennakkotietojen mukaan olla kohtalaisesti, mutta keskusta käsitti noin neljä katua. Kilometrien päässä oli toinen keskusta, missä hotellit nousivat parhaiden rantojen lähellä. Manzanillo on myös risteilyalusten pysähdyspaikka, liittovaltion budjetista oli saatu jo lisärahaa uuden ja paremman turistisataman rakentamiseksi. Manzanillosta löytyi myös mahdollisesti meksikon, ja siten koko maailman parhaat tacot.
Colima on samannimisen osavaltion pääkaupunki, hyvin pieni sellainen tulimme toteamaan. Yliopistosta ja hallinnon keskittymisestä huolimatta paikka oli äärettömän rauhallinen. Sunnuntaina oli vaikea löytää katuja, missä edes joidenkin ovien yllä valot olisivat houkutelleet ihmisiä syömään tai kauppoihin. Colima on tunnettu kaupungin ulkopuolella nousevista tulivuorista. Tehtiin myös varovaisia lähestymisyrityksiä. Ensimmäisellä bussimatkalla päästiin noin vartin matkan päähän, kun päätettiin, että ei mennäkään. Matka oli ollut tyssätä jo colimassa, sillä hikinen paikallisajoneuvo seisoi noin tunnin risteyksessä liikahtamatta hevosten ohimarssin vuoksi. Kävelyllä bussiasemalle cowboyt ja hepat oli ollut ihan hauska ja piristävä folkloristinen lisä, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun housut ja paita märkänä bussissa ei nähnyt koko kulkueen päätä. Seuraavana päivänä otettiin uudestaa ja päästiin jo hieman lähemmäs, laguna marialle. Vuorikiipeilijöitä meistä ei kuitenkaan tullut.
Viimeiseksi cololaan, minne hylkäsin eevan hieman yli viikko sitten. Oma oleskelu oli tavoista poiketen aika lyhyt, alle viikko. Siinä ajassa ehti sanoa moikat kilpikonnille ja niiden hoitajille. Seuraavalla kerralla, jos sinne saakka vapaahetkinä pääsen olen uhkaillut itseäni, että gradukirjat tai jopa tietokone tulee mukaan.
Mitäköhän muuta olisi tapahtunut? No, ainakin saatiin jääkaappi. Sen puute oli pahasti pidätellyt mun julmettua kokkausintoa. Oli pakko purkaa kotirouvailut sitten vaan jatkuvaan huoneen siivoamiseen. Ei vaiskaa.
Gradunteossa toistaiseksi ruminta ja pelottavinta, mitä oon nähnyt oli uusnatsien mielenosoitus joitain päiviä sitten. Onneksi niitä oli aika vähän.
28.1.2009
kysymys
yksi kaveri kysyi jokin aika sitten, että eikö noin suomalaisena musta tunnu pahalle täällä nähdä köyhyyttä ja muita ongelmia enemmän kuin olen tottunut suodattamaan lävitseni kotona. Vastasin, että ensimmäisellä kerralla meksikossa tuli tuskasteltua näitten kysymysten kanssa paljon enemmän. Eräällä tavalla silloin myös näki enemmän – tai katsoi tarkemmin. Jokainen näköhavainto meni suuren pyörän läpi omassa tajunnassa, eikä montaakaan juttua pystynyt ohittamaan arkipäiväisellä välinpitämättömyydellä. Toisaalta samalla, kun kaikki ei saa aikaan enää niin suurta tunteiden ja ajatusten peilailua itsensä sisällä, niin paljon saattaa jäädä huomaamatta. Vastasin myös, että osittain koitan olla tiedostaenkin näkemättä ja ajattelematta liikoja. Jos suhtautuisin kaikkeen, minkä ohi päivittäin kävelee sen vaatimalla tarmokkuudella ei täällä oleminen viikkoa pidempää olisi mahdollista.
Kuitenkin tuon kysymyksen jälkeen aloin ajatella, olenko muuttanut itseni liiankin sokeaksi tai välinpitämättömäksi. Sen jälkeen olen kuullut ja tuntenut ympäristöni voimakkaammin, ja uskon, että helpompaa on, kun ainakin jonkin verran käpertyy itsensä kanssa omiin mietteisiin, kun matkustaa läpi kaupungin. Vastatessani olin myös unohtanut yöllisen todellisuuden, joka alkaa pikkuhiljaa pimeän tullessa. Ei tunnu missään, koska päätin ettei tunnu -asenteen ylläpitäminen on huomattavasti vaikeampaa, kun yhtäkkiä metrossa tuntee pienen pehmeän käden asettavan jotain polvelle. Työläinen on ehtinyt vaunussa jo pitkälle, kun huomaan, että polvelle on laitettu pieni sarjakuvatarra. Se pysyy enää juuri ja juuri kiinni, niin monien vaatteista se on jo kerännyt roskaa taakseen. Pian pieni metrokauppias palaa ja kerää tarrat pois, ellei sitä halua lunastaa itselleen itse määrittelemällä hinnalla. Koko toimitus tapahtuu lähes ahdistavassa hiljaisuudessa ilman kaupusteluun normaalistu kuuluvaa huutoa ja helppoheikkimäistä puherytmiä.
Eräällä kerralla taas olin palaamassa kotiin ja istuin pikkubussissa odottamassa sen lähtöä. Toivon sen hetken koittavan pian, koska paikallaan ollessamme avoinaisista ikkunoista kuului koko ajan hiljainen laulu. En edes kuullut sanoja, jotka ehtivät toistua useasti ennen kuin lähdettiin. Siitä huolimatta pienen laulunpätkän henkäily pimeällä metroasemalla meinasi olla liikaa. Esittäjä oli keski-ikäinen mies, joka istui laitureille vievien rappujen päässä kylmässä maassa polvillaan silmät kiinni. Onneksi bussini lähti. Pääsin pakoon kotoiseen coloniaani keskiluokkaisesti haukkuvien koirien ja poliisien valvomien autoparkkien luo, missä kolmesta peitosta huolimatta joskus paleltaa öisin.
Kuitenkin tuon kysymyksen jälkeen aloin ajatella, olenko muuttanut itseni liiankin sokeaksi tai välinpitämättömäksi. Sen jälkeen olen kuullut ja tuntenut ympäristöni voimakkaammin, ja uskon, että helpompaa on, kun ainakin jonkin verran käpertyy itsensä kanssa omiin mietteisiin, kun matkustaa läpi kaupungin. Vastatessani olin myös unohtanut yöllisen todellisuuden, joka alkaa pikkuhiljaa pimeän tullessa. Ei tunnu missään, koska päätin ettei tunnu -asenteen ylläpitäminen on huomattavasti vaikeampaa, kun yhtäkkiä metrossa tuntee pienen pehmeän käden asettavan jotain polvelle. Työläinen on ehtinyt vaunussa jo pitkälle, kun huomaan, että polvelle on laitettu pieni sarjakuvatarra. Se pysyy enää juuri ja juuri kiinni, niin monien vaatteista se on jo kerännyt roskaa taakseen. Pian pieni metrokauppias palaa ja kerää tarrat pois, ellei sitä halua lunastaa itselleen itse määrittelemällä hinnalla. Koko toimitus tapahtuu lähes ahdistavassa hiljaisuudessa ilman kaupusteluun normaalistu kuuluvaa huutoa ja helppoheikkimäistä puherytmiä.
Eräällä kerralla taas olin palaamassa kotiin ja istuin pikkubussissa odottamassa sen lähtöä. Toivon sen hetken koittavan pian, koska paikallaan ollessamme avoinaisista ikkunoista kuului koko ajan hiljainen laulu. En edes kuullut sanoja, jotka ehtivät toistua useasti ennen kuin lähdettiin. Siitä huolimatta pienen laulunpätkän henkäily pimeällä metroasemalla meinasi olla liikaa. Esittäjä oli keski-ikäinen mies, joka istui laitureille vievien rappujen päässä kylmässä maassa polvillaan silmät kiinni. Onneksi bussini lähti. Pääsin pakoon kotoiseen coloniaani keskiluokkaisesti haukkuvien koirien ja poliisien valvomien autoparkkien luo, missä kolmesta peitosta huolimatta joskus paleltaa öisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)